Logistiikkapulmia ja ruhjeita

Tieverkosto ei taallapain maailmaa ole ihan viimeistelty. Paallystettyja teita on harvassa ja hiekkatiet saattavat sadekaudella muuttua kulkukelvottomiksi. Se yhdistettyna vahintaankin kulahtaneisiin busseihin takaa varman matkustusnautinnon. Valilla ei tieda ajaako bussi tiella vai vastakynnetylla pellolla. Bussit ovat usein vanhoja yhdysvaltalaisia keltaisia koulubusseja, eika penkkeja ole suunniteltu kahden rotevan lankkarin istuttaviksi. Penkit on keinonahkaa ja tropiikissa se johtaa valittomaan hikoamiseen. Bussit ovat myos poikkeuksetta aariaan myoten taynna, ja se etta ihmisia seisoo kaytavalla on pikemminkin saanto kuin poikkeus. Eraankin kerran bussi oli niin taynna etta ylamaessa osa ihmisista joutui poistumaan hetkeksi jotta bussi paasi makea ylos. Rinkkoja saa myos survoa minne sattuu, silla aina ei ole matkatavaroille erillista sailytystilaa. Hyva puoli on se etta busseja on paljon, silla harvalla on varaa omaan autoon, eli joukkoliikenne on suosituin tapa liikkua. Bussit ovat myos sikamaisen halpoja, parin tunnin ajelun kaupungista toiseen kustantaa noin kahdella eurolla.

Myos maasto tarjoaa haasteita joukkoliikenteelle. Senpa takia vesiteitse liikkuminen on varsinkin sadekaudella varteenotettava vaihtoehto. Vesitaksit ja -bussit ovat edullinen ja nopea vaihtoehto rannikolla liikkumiseen. Eras mielenkiintoinen etappi oli matkustaa Sierpesta Bahia Drakeen krokotiileja kuhisevaa Rio Sierpea pitkin.

Nyt olemme siis edenneet Costa Rican Tyynen Valtameren puoleista rannikkoa pitkin etelaan ja nyt olemme jo Panamassa. Costa Ricasta jai edelleen paljon nakematta, mutta nyt sain vahan kattavamman kuvan Costa Ricasta kuin edellisella kerralla. Costa Rica jatti minuun ikuiset jaljet, ihan kirjaimellisesti. Oltiin Pavonesissa, pienessa kylassa etelaisessa Costa Ricassa ja innostuin surffaamaan vahan liian isoilla aalloilla, yliarvioiden omat taitoni. Aallot oli helposti yli kaksimetrisia ja viettivat vahvasti vasemmalle. Yhtakkia siina kelluessa ja sopivaa aaltoa odotellessa huomasin joutuneeni liikaa vasemmalle. Aaltoja vastaan uiminen ei onnistunu vaikken mikaan huono uimari olekaan, joten suuntasin rantaa kohti. Tamakaan ei onnistunut vaan aallot kuljettivat mua vaajaamatta kohti rosoisia rantakallioita. Elamani kauhein tunne, ei minkaanlaista kontrollia siita mihin aallot vie, ei aavistustakaan kuinka paljon vetta on jalkojen alla eika ketaan ihmista huutoetaisyydella. En ole ikina joutunut paniikkiin vedessa mutta nyt jouduin. Ei sekaan auttanut vaan aallot paiskas isolle kivella. Sain tarrattua kiinni ja paasin kiven paalle, kun takaa kuului pahaenteinen aani. Kaantyessani katsomaan yli kaksimetrinen aalto pyyhkaisi mut kiven yli ja myllytti kallioita ja kivia vasten ikuisuudelta tuntuvan ajan, onneksi kuitenkin rantaa kohti. Aallon vetaytyessa paasin jo raahautumaan sen verran matalalle ettei aallot enaa kaataneet. Siina vaiheessa ei viela sattunut, ja tilanteen nahneelle paikalliselle kalastajallekin pystyin viela espanjaksi vakuuttamaan olevani kunnossa. Siina vaiheessa Andrew oli paassyt rantaan ja vasta sen jalkeen huomasin olevani aika reippailla ruhjeilla. Oikea polvi ja saari, vasen reisi ja kylki seka molemmat kyynarpaat auki ja mustelmilla. Sitten alkoi sattua ja tuli ihka aito shokki kun tajusin miten vakavasti tilanne olisi voinut paattya. Onneksi oli oma sairaanhoitaja mukana. Arpia todennakoisesti jaa, mutta luita ei katkennu. Naytan vaan jonkun aikaa aika karulta bikineissa.

Mita tasta opimme? Noh, ainakin valtan kivikkoisia rantoja. Surffaamaan kuitenkin paastaan taas kohta, talla kertaa Karibianmeressa kun matkamme jatkuu kohti Bocas del Toroa. Eilen kaytiin laskemassa koskea Rio Chiriquissa, ja mun haavat ei oikein tykanneet kosteudesta. Lisaksi mulla on nuha, joten en tee tanaan yhtaan mitaan. Andrew lahti aamulla varhain kiipeamaan Volcan Barua, Panaman korkeinta vuorta. Sen huipulta voi kuulemma kirkkaalla saalla nahda seka Tyynen Valtameren etta Karibianmeren.