Kalifornian ruosteiset kukkulat

San Franciscosta kirjoittelen vihdoin. Olen siis maanantaista lahtien ollut Ameriikan Yhdysvalloissa, ja olen viihtynyt todella hyvin. Ihan ku olis lomalla, ja todella kivaa pitaa taukoa espanjan puhumisesta ja meksikolaisesta ruuasta.

Matkustin tanne siis saksalaisen kaverin kanssa, sen kummitati asuu Sacramenton lahella ja ollaan vietetty siella eka viikko, ja nyt tultiin viikonlopuksi San Franciscoon. Todella mahtava kaupunki, oon ihan myyty! En osaa nyt tehda mitaan viiltavaa kulttuurianalyysia, oon vain nauttinu hampurilaisista, bageleista, shoppailusta ja sellasesta. Kaytiin viinitilalla viime viikolla ja saatiin erityinen kahden tunnin viininmaistelukurssi itse tilan omistajalta, ja viela lahjaksi 2 pulloa portviinia. Oli todella hauskaa sekin ja paasin taas patemaan. Tanaan nahtiin Golden Gate -silta, ja uskokaa tai alkaa, eilen kaytiin bilettamassa Height Ashburylla. Kaikki on taalla todella ystavallisia, ja on todella mukava tunne kun voi vain sulautua joukkoon eika aina olla silmatikkuna sen takia etta naytan erilaiselta kuin muut. Huomattiin etta meista on tullu ihan yliherkkia kaikenlaisella tuijotukselle Meksikossa.

Vietan joulun taalla ja uutena vuotena mennaan tapaamaan yhta kaveria Oregonin osa-valtioon. Emme siis mene Los Angelesiin emmeka Las Vegasiin. Haluan toivottaa oikein hyvaa joulua ja uutta vuotta kaikille teille jotka tata luette! Minahan tulen taalta pois jo ihan kohta, nahdaan tammikuun puolivalin jalkeen.

Vapaus ja Viisumi

Vapaus vihdoin koitti minunkin kohdalleni. Mulla oli torstaina viimeinen luento, ja sen jälkeen pakottauduin vihoviimeisiin vaihtaribileisiin. Taisin käydä yhteensä 3 kertaa koko syksynä.

Valitettavasti en perjantaina vielä päässyt pakenemaan Guadalajarasta johtuen siitä että mun piti saada opiskelijaviisumi vihdoin perjantaina, mutta hupsiskeikkaa, ei se ollutkaan valmis! Mä oon odottanut sitä siis 4 kuukautta, elokuusta saakka! Sen piti kestää vaan jotain 2 viikkoa, mutta maahanmuuttoviraston mokailujen takia on "vähän" myöhästynyt. Tämä on todellinen tehottoman byrokratian ihannevaltio. Mä olin niin kiukkunen lauantaina että soittelin maahanmuuttovirastoon ja haukuin kaikki ja lopuksi ne toi sen mulle kotiin lauantaina iltapäivällä.

Pari kertaa on käynyt mielessä että miten tämä maa toimii? Olen vakuuttunut sen johtuvan siitä että puolet maan työvoimasta on töissä Yhdysvalloissa, ja lähettää rahaa kotiin. Toinen puoli on töissä epävirallisella sektorilla, eli ei maksa tehdystä työstä veroja. Ei suinkaan ilkeyttään vaan siksi että ei ole vaihtoehtoja. Verovarat kuulemma kuitenkin käytetään herrojen viiksien voiteluun (korruptioon). Ongelmana ei suinkaan ole se, että olisi liikaa ihmisiä ja liian vähän vaurautta, vauraus on vaan jakautunut erittäin epätasaisesti. Jotain on vialla jos maan rikkain henkilö yksistään muodostaa 5% koko maan bruttokansantuotteesta, ja 10 rikkainta 12,5% bruttokansantuotteesta. Jos olisin Meksikon presidentti, niin tulis varmaan mieleen että "tarttis varmaan tehä jotai". Ja Guadalajaran kaupunginjohtajana rakennuttaisin metron. 6 miljoonan ihmisen kaupunki ilman metroa ei vaan ole oikein.

Eilen siis häivyin vihdoin Guadalajarasta. Pakkasin rinkkani ja lähdin Zacatecasiin, pohjoiseen ja ylängölle. Kaduttaa jo nyt, olis vaan pitäny mennä rannalle, täällä on siis kylmä. Olen nyt ollut itekseni täällä päivän, enkä oikein keksi enää mitään tekemistä, miten mä oon joskus ihan matkustanutkin yksin? Vaatii kai totuttelua taas. Yks kaveri tulee illalla tänne, mä en vaan jaksanu jäädä Guadalajaraan odottelamaan että se saa hommat tehtyä.

Surffausta, sääskiä ja suunnitelmia

Koulua on varsinaisesti jäljellä enää viikko. En voi valehdella surevani sitä, kyllä tämä pelleily alkaa jo riittäkin. Nyt on enää pari lopputyötä kursseille tekemättä, jotain joka Suomessa vastaisi kai oppimispäiväkirjaa. Kokeita ei siis ilmeisestikään ole, kukaan ei oikein tunnu tietävän mistään mitään, ei edes opettajat.

Alunperinhän kunnianhimoinen tavoitteeni luentojen loppumisen jälkeen oli päästä käymään Chiapasissa asti ennen kuin joulukuun 15. päivä lähden Kaliforniaan, ihan Ameriikan Yhdysvaltoihin asti. Into Chiapasiin lähtemiseen kuitenkin hyytyi kun mulle selvisi miten älyttömän kaukana se oikeasti on. Ensin pitäisi mennä täältä México Cityyn (8h), sen jälkeen Oaxacaan (6h), sieltä sitten pääsee Chiapasissa sijaitsevaan San Cristobal de las Casasiin kätevästi vaivaisessa 12 tunnissa. Että repikääpä siitä. Sitä ei oikeasti karttaa katsomalla voi käsittää minkä kokoinen maa tämä on. Voipi olla siis että tälläisen eeppisen matkanteon sijaan keskityn ruskettamaan ruhoani ja kasvattamaan kalja-mahaa jollain rannalla lähiosavaltioissa. Mieleni ja kehoni kaipaavat lepoa moisen rankan opiskelu-urakan jälkeen.

Viikko sitten käytiin rannalla San Blasissa telttailemassa kahden kaverin kanssa. Lainattiin host-mamalta kahden hengen teltta ja kolmannen kaverin oli tarkoitus lainata myös joltain kaverilta, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Nukuttiin sitten kolmistaan siinä teltassa, joka oli kai suunniteltu meksikolaisille, koska se oli meille kaikille kolmelle täysikasvuiselle naisihmiselle liian lyhyt. Käytiin myös bongailemassa krokotiileja. Minä uskaltauduin taas ihan oikean surffilaudan päälle (ja alle ja ympärille). Ihan yhtä paskahan mä olin siinä touhussa kuin ennenkin, en tajua mistä ihmeestä olen saanut päähäni että osaan muka surffata. Enkä tiedä miksi olin siinä uskossa ettei se satu kun surffilaudan päältä kaatuu veteen. Eipä.

San Blas on myös kuuluisa verenhimoisista sääskistä ja hiekkakirpuista. Kaikki varoituksen sanat oli ihan totta, minä onnistuin kaiken lisäksi saamaan jonkun allergisen reaktion, ja käsi turposi. Seuraavana iltana molemmat jalat ja aamulla mulla oli lättäjalka turvotuksesta ja sattui kävellä. Onnekseen eräällä oregonilaisella pariskunnalla oli lääkelaukku mukana ja sain antihistamiinia joka teki minut kovin väsyneeksi. Telttaan nukkumaan kunnes herään yöllä siihen että kaveri kompuroi päälläni ja yrittää päästä ulos teltasta ripuloimaan. Vieläkin naurattaa, on se toisten ahdinko vaan parasta viihdettä!

Kristallikallon valtakunta

Tänään Meksikon kulttuurihistorian kurssin aiheena oli laiton taidekauppa ja arkeologisten kaivausten ryöstöt. Voitteko kuvitella että Meksikossa on sellaisia liigoja jotka bongaa arkeologisia kaivauksia, ryöstää niitä ja myy taiteenkeräilijöille? Poliitikot kuulemma ostelee prekolombiaanista taidetta innolla. Laillistahan tämä ei toki ole, ja arkeologi joka jää kiinni taide-esineiden laittomasta kaupasta saa rangaistukseksi vaivaiset 26 vuotta vankeutta. Tavalliset ihmiset saavat "vain" 13 vuotta.

Meinasin innosta kastella housuni kun arkeologi-professorini luennolla läväytti PowerPoint-esityksessään kuvan kristallikallosta! Kaikki ketkä on nähneet neljännen Indiana Jones -elokuvan tietää mistä on kyse. Sellainen siis ihan oikeasti on olemassa! 1800-luvun lopulla kun museo hankki kallon kokoelmiinsa, tutkijat uskoivat sen olevan peräisin prekolombiaanisesta Mesoamerikasta. Näinhän ei kuitenkaan ole asian laita, vaan kallo on luultavasti hiottu 1800-luvulla ja olisi täten erittäin taitava huijaus. Professorini kuitenkin kertoi uskovansa kristallikallon alkuperään, sillä muuten koko hänen ammatinvalintansa olisi turhaa.

Tätä nykyä kristallikallo sijaitsee British Museumissa Lontoossa. Professorini mukaan kuitenkin myös ns. aitoja kristallikalloja on olemassa, ne ovat vain paljon pienempiä kuin tämä kyseinen, lähes oikean pääkallon kokoinen yksilö. Nämä pienemmät kallot on hiottu eri tekniikalla, enkä nyt kuollakseni muista että missä museossa niitä sijaitsee. Nämä ovat varmasti mesoamerikkalaista alkuperää, sillä niitä on löydetty aiemmin avaamattomista haudoista.

Takaisin aallokkoon

Viime viikonloppuna lähdimme Coliman osavaltioon Manzanilloon rantalomalle. Kaveri oli vuokrannut ison loma-asunnon uima-altaalla, ja kutsui 27 parasta kaveriaan jakamaan kustannukset, mitkä ei niin päätähuimaavat näin isolla porukalla olleet. Ja koska kaikilla ylempää keskiluokkaa olevilla meksikolaisilla on autot, ei kuljetuskaan muodostunut ongelmaksi. Koko nelituntisen matkan ajan kuskimme Fernandon toivomuksesta kuuntelimme läpi Nightwishin koko tuotannon.

Ranta oli aivan loistava, olin jo kaivannutkin rannalla olemista! Se on vaan parasta mitä on. Uskaltauduin myös bodyboardille, vaikka aallot oli aika reippaan kokoisia. Edellisen kerran surffatessahan melkein tapatin itseni, jos muistatte. Tällä kertaa ranta oli hiekkaa eikä kiviä, eikä aallot liian isoja. Nyt ei käynyt mitään vaarallista, löin vaan polveni ja leukani pohjaan ja nielin litroittain suolavettä, jota tiputteli nenästä koko sunnuntaipäivän. Lisäksi bikinini alaosa on päässyt löystymään hieman ja joka ikinen aalto huuhtaisi sen alas, joten olin pylly paljaana varmaan puolet ajasta. Mutta aaltojen pelko on melkein voitettu!

Seurueessamme oli myös kaksi espanjalaista poikaa joiden mielestä oli todella hauskaa että tv-sarja Serranon perhe on hyvin suosittu Suomessa.

Puumat vs. Vuohet

Tämä viikonloppu on ollut oikein supersporttinen ja aktiivinen. Perjantaina käytiin Halloween-bileissä (olin pukeutunut Burger Queeniksi...) jossa taas kerran joku päätti että nyt opetetaan Harjunpään likka tanssimaan! Tätähän on yritetty ennenkin, melko laihanlaisilla tuloksilla. Tanssilajina oli tällä kertaa Pohjois-Meksikosta rantautunut "banda", joka tietenkin päättyi siihen että minua retuutettiin ympäri tanssilattiaa kovin epäviehkosti.

Lauantai-iltana kaveri soitti ja ilmoitti että nyt mennään katsomaan jalkapallo-ottelua Pumas vs. Chivas. Pumas on México Cityn joukkue, ja sen kannattajien katsomoon ei myyty kaljaa ollenkaan "ettei ne tappelisi". Guadalajaran kotijoukkue on Chivas, joka tarkoittaa "Vuohet". Siis voi tsiisus, eikö ne todella keksineet mitään muuta eläintä tunnuksekseen? Meidän paikat oli jossain ihme VIP-aitiossa joka oli varattu vain meille viidelle. Minä en vaan epäonnekseni ihan tajunnut pelin sääntöjä, ja muun muassa tajusin ottelun loppuneen vasta 5 minuuttia jälkeenpäin. Tuli vaan jalkapallo-ottelussa mieleen että jos minä aina pimeällä liukkaalla tiellä kaatuessani aina dramaattisesti kierisin viisi kierrosta ja jäisin maahan makaamaan niin eihän tästä mitään tulisi. Jalkapalloilijat näemmä voivat näin tehdä.

Ottelun jälkeen kaverit ilmoitti että he haluaa tanssia salsaa. Minä esitin vienoja vastalauseita mutta ei, salsaamaan oli päästävä. Seurueessamme olleet kaksi poikaa lupasivat opettaa. Perille päästyämme totuus oli karu, nämä herrasmiehet olivat niin surkeita salsaajia että jopa minä vaikutin kuubalaiselta ammattitanssijalta heihin verrattuna. Minä kun luulin että kaikki meksikolaiset osaisivat salsata syntymästä asti.

Tänään vuokrattiin polkupyörät ja ajeltiin ympäriinsä pitkin katua. Sunnuntai on täällä aina virkistyspäivä, ja useita katuja suljetaan autoilta että ihmiset pääsee pyöräilemään rauhassa. Sinänsä ihan loistava ajatus, mutta juontaa juurensa siitä, että juuri kukaan ei pyöräile työ- tai koulumatkoja koska se on liian vaarallista liikenteen takia, ja epäterveellistä saasteiden takia. Eli parempi olisi jos pyöräilypäivät olisi tarpeettomia koska kaikilla on mukavaa ja turvallista pyöräillä joka päivä. Guadalajara olisi muuten ihan täydellinen kaupunki pyöräilyy: ei ylämäkiä ja sää on leuto kaikkina vuodenaikoina ja sadekaudellakin sataa vain pari tuntia päivässä.

Tequilaa ja tulivuoria

Niin vaan aika rientää ja lukukautta on jäljellä enää reilu kuukausi. Kyllä tämä alkaa jo riittääkin, alkaa olla aika vaihtaa maisemaa. Tänään yhdellä luennolla kaksi opiskelijaa nukkui, puolet luokasta oli feisbuukissa läppäreillä, loput jutteli tai haki ruokaa ja kävi tupakalla ja puhelimessa. Tuli vaan mieleen, että mahtaakohan professoria vituttaa kun ainoa joka kuuntelee opetusta koko 25 opiskelijan ryhmästä, on vaihtari, joka ei edes ymmärrä ihan kaikkea opetuksesta. Että ihanko tähän tarkoitukseen professori ensin opiskeli monta vuotta ja sitten vielä valmisteli kyseisen luennon.

Pezquiton blogin innoittamana valotan myös hieman käytännön opintojani täällä. Olen valinnut neljä kurssia, mikä on aika keskiverto määrä kursseja, useimmilla meksikolaisillakaan ei ole kuutta enempää. Yksi kursseista on mielenkiintoisuudellaan yllättänyt minut, nimittäin "Paz, Conflictos y Democracía" eli rauhan ja konfliktien tutkimusta. Muut kurssit on aika diiba-daabaa, kuten "Dialógo intercultural con México", "Politica, economia y cultura en América Latina" (tämän luulisi olevan kiinnostava mutta kiitos kammottavan toteutuksen, kurssi on lähinnä puiseva) sekä "Historia del Patrimonio de México" eli Meksikon kulttuurihistoriaa. Tämä on myös erittäin mielenkiintoinen kurssi, professori on arkeologi, ja olemme oppineet monta jännittävää faktaa maya- ja atsteekkiraunioista. Läksyjä on ihan älyttömästi, mutta olen nyttemmin huomannut ettei puolet luokasta tee läksyjä kuitenkaan, eli ihan turha stressata moisesta.

Viime viikonloppuna kävin vaeltamassa vuorilla. Siis kiipeämässä Nevado de Colima -nimiselle sammuneelle tulivuorelle. Telttailtiin yksi yö mäntymetsän raikkaudessa. Yö oli ihan sairaalloisen kylmä, ja epäonnekseni, telttaa kun en omista, päädyin nukkumaan samassa teltassa neljän 18-20-vuotiaan meksikolaisen miehenalun kanssa. Saatte arvata ettei ilma teltassa ollut vuoristonraikas, vaikka pirun kylmä olikin. Tällä viikolla onkin jalat olleet kiipeilystä jumissa, maanantaina en pystynyt kiipeämään portaita kunnolla. Keskiviikkona pakottauduin spinning-tunnille, ja siitähän se elämä taas lähti voittamaan.

Viikonloppuretkistä jäi jostain syystä mainitsematta päiväretki Tequilan kaupunkiin. Sääli sinänsä etten ko. juomasta niin innostu, siellä sitä nimittäin riitti. Yrittivät väkisin kaataa kurkusta alas. Ei se kyllä ihmisten touhua ole. Tulipa käytyä katsomassa tequilan valmistusprosessi kuuluisalla José Cuervon tehtaalla.

Tänä viikonloppuna vihdoin koittaa Día de los Muertos eli kuolleiden päivä. Saas nähdä mitä se pitää sisällään. Viikonloput alkaa loppua kesken ja täytyy suunnitella matkoja että pääsee kulturoitumaan mahdollisimman paljon. Leikkasin muuten hiukset lyhyiksi, lähti varmaan puolet pään painosta ja puoli metriä tavaraa stylistin (huom. ei parturi-kampaaja) saksien käsittelyssä.

Naisen paikka

Meksiko on miesten maailma. Sen huomaa selkeästi ihan joka päivä. Vaikka naista ja äitiä erityisesti näennäisesti arvostetaankin, saa naisena tuntea paikkansa.

Isäntäperheeni äiti Pilar on noin 60-vuotias erittäin mukava nainen. Hän meni naimisiin 18-vuotiaana ja muutti miehensä kanssa yhteen. Sitä ennen hänen äitinsä opetti hänelle miten kotia hoidetaan, ennen kuin osaa laittaa ruokaa ei kuulemma voi mennä naimisiin. Pilar kertoi kauhistelleensa tyttärensä Alejandran naimisiinmenoa, kun ei hän kuulemma osaa edes laittaa ruokaa ja mies jotuu itse silittämään paitansa. Pilar tekee edelleen lähes kaikki kotityöt ja laittaa ruuan, kerran viikossa käy kotiapulainen joka siivoaa talon perusteellisesti.

Eräällä luennolla saksalainen opiskelukaverini kertoi kuulleensa kummia. Meksikolainen poika oli tasa-arvokeskustelussa ilmoittanut että kyllä hänen mielestään naisen paikka on kotona, ja ettei oikeastaan edes ymmärrä miksi naiset ylipäänsä käyvät yliopistossa, kun naimisiin mentyään jäävät kuitenkin kotiin lapsia hoitamaan. Ihmettelin tätä ääneen meksikolaisille ystävilleni, jotka sanoivat erityisesti yksityisissä yliopistoissa olevan jonkun verran tyttöjä, jotka tulevat yliopistoon katsastamaan potentiaalista aviomiesainesta.

Kadulla kulkiessa saa kuka tahansa mies nähtävästi kommentoida naisen ulkonäköä. Aika nopeasti olen oppinut välttämään vieraiden miesten katseita, olemaan kuulematta kommentointia ja oppinut kenen viereen ruuhkabussissa ei kannata istua. Paras tapa reagoida vislailuun, pusutteluun, maiskutteluun, auton torvien soittamiseen, huuteluun ("hei blondi!") ja sihisemiseen on olla huomioimatta sitä mitenkään. Joku päivä vaan vielä napsahdan ja halkaisen jonkun kallon. Tympii todella tuntea olevansa kävelevä lihanpala. Tätäkin on paikalliset selittäneet, "ettei ne sillä mitään pahaa tarkoita". Imarreltuko tässä pitäisi olla?

Kaikkeen kai tottuu, ja huomio jää onneksi vain suunsoittamiseen. Välillä voin kyllä huokaista helpotuksesta myös siksi että en ole mies. Meksikolaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen liittyy todella paljon sääntöjä joita en ymmärrä. Miehet "suojelevat" oman laumansa naisia vierailta uroksilta, ja pari miespuolista vaihtarikaveria on yökerhossa saaneet suorastaan selkäänsä vokoteltuaan väärää naista, joka sattui olemaan jonkun paikalla olevan miehen serkku tai sisko. Myös muu vääränlainen käyttäytyminen voi johtaa pieksemiseen. Rajan voi kuulemma ylittää kerran, sen jälkeen tulee turpaan. Meksikon väkivaltaisesta kulttuurista voin kirjoittaa joskus toisen kerran. Tätä peliä seuratessa tunnen todella olevani antropologi kentällä. Täytyy varmaan alkaa tekemään muistiinpanoja.

Viikonloppuretkiä

Koska suurkaupungissa asuminen on maalaistytön sielulleni niin kovin rasittavaa, yritän pyhittää viikonloput matkustamiseen sen sijaan että osallistuisin itseään toistaviin vaihtaribileisiin jossa pohjoisnaapurin lakien mukaan hädin tuskin täysi-ikäiset, juuri kotoaan pois muuttaneet ihmiset irrottelevat kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ei kiitti, täti ei jaksa, täti on käyny baareissa kohta 7 (!) vuotta ja täti on ennenkin maistanu tequilaa.

Niinpä olen käynyt Chapalassa, läheisellä järvellä joka ei minun mielestäni ollut mitenkään ihmeellinen. Iso paskainen lätäkkö jota ympäröi kukkulat. Ei ole mitään verrattuna Jyväsjärven vehreyteen... Meksikolaiset huokaili innostuksesta ja halus mennä moottoriveneellä ympäri järveä - minä kun olen altis merisairaudelle niin en veneeseen astunut. Söin jäätelöä sen sijaan ja kuuntelin mariacheja. Meidän kuski joi tequilaa. Kiva.

Yhtenä viikonloppuna taas ilmoittauduin koulun järjestämälle snorklausretkelle El Faroon, Michoacaniin. Tarkoituksena oli siis snorklata ja surffata, mutta koska olemme Meksikossa ja tekemisissä meksikolaisten kanssa, emme päätyneet tekemään kumpaakaan, vaan lillimme vaan meressä. Tulin muuten merisairaaksi uidessa, miten säälittäväksi sitä voikaan ihminen tulla? Meidän piti myös nukkua teltassa mutta niissä oli niin ahdasta ja minä en pidä liiasta läheisyydestä, eli nukuin rannalla, lähellä luontoa! Ja seuraavana aamuna luonto tuli lähelleni kun makuualustallani kelli skorpioni. Käytiin myös yöllä katsomassa merikilpikonnien munimista. Ikinä en ole tuntenut olevani niin väärässä paikassa, jos ei muniminen ihmisten pällistelystä häiriinny niin mistä sitten? Toisaalta turismilla yritetään pelastaa merikilpikonnia vielä julmemmalta kohtalolta - salametsästykseltä. Kaksi kuukautta sitten Panamassa muistan miehen kaupanneen kadulla kilpikonnan munia. Muistakaa lapset, jos jossain tarjotaan kilpikonnan munia syötäväksi niin ne on sitten laittomia ja uhanalaisia.

Morelian viikonlopusta ja itsenäisyyspäivästä kirjoitinkin jo muutama merkintä sitten. Siitä viikonlopusta on päällimmäisenä mielessä tietenkin se terrori-isku, mutta tuli siellä muutakin tehtyä. Nimittäin häslättyä. Sinä viikonloppuna päätin etten jaksa enää mennä yhtään mihinkään isossa ryhmässä ihmisiä. Samana viikonloppuna kävimme myös läheisissä pikkukaupungeissa Pázcuarossa jossa söin maailman hirveintä ruokaa ja sain viikonkestävän, öh, "vatsataudin" sekä Uruapanissa jossa on maailman kapein talo, vain 1,4 metriä leveä. Amsterdamissa on kuulema kapeampi, mutta olipa tämäkin kapea.

Eräänä viikonloppuna myös pakenin vuoristoon ainoan suomalaiskontaktini kanssa. Tapalpassa oli yksi ehdottomasti kauneimmista paikoista ikinä, 105 metriä korkea vesiputous El Salto de Nogales. Tapalpassa myös söimme grillattuja maissintähkiä jotka maittaa erityisesti suolan ja limen kanssa. Paikalliset läträä siihen vielä chileä ja kermaa.

Viime viikonloppuna lähdin Puerto Vallartaan kaverin vanhempien luksusloma-asuntoon. Puerto Vallarta on rannalla, mutta en nähnyt aurinkoa kertaakaan koko viikonlopun aikana, sillä kauempana rannikolla riehunut hurrikaani Norbert aiheutti kaatosateita ja valtavia aaltoja. Se on jo aiheuttanut tulvia ja jättänyt ihmisiä kodittomiksi Baja Californian niemimaalla. Rannalla löhöämisen sijaan kävimme kokeilemassa zip-lineja ja rappellingia. Todella hauskaa, eikä pelottanu melkein ollenkaan.

Elämää suurkaupungissa

Asioita joita en ottanut huomioon suurkaupunkiin muuttaessani on yllättävän monia. Tähän mennessä suurin kaupunkihan missä olen asunut on Helsinki, ja Guadalajarassa sentään on yhtä paljon asukkaita kuin koko Suomessa yhteensä. Kaupungin kokoa ei voi ihminen käsittää, ja tämä on sentään paljon pienempi pitäjä kuin pääkaupunki Mexico City, joka joidenkin tilastojen mukaan on maailman suurin kaupunki vajaalla 9 miljoonan asukkaan populaatiolla.

Guadalajarassa asiat ei ikinä suju niin kuin suunnittelee. Koulumatkani saattaa kestää puoli tuntia tai tunnin ja kaikkea siltä väliltä, kaikki riippuu liikenteestä, busseista ja niiden kuskeista. Otan bussin lähimmältä päätieltä jonne on noin viiden minuutin kävelymatka. Bussi jättää minut risteykseen josta yliopistolle on joko 15 minuutin kävelymatka joka sinänsä ei ole paha, mutta voi olla erittäin epämiellyttävä sillä tie on hyvin raskaasti liikennöity ja saasteet voi todella tuntea keuhkokudoksissa. Vaihtoehtoisesti voi joko odottaa yliopiston ilmaista bussikuljetusta joka voi tulla pian, kohta, myöhään tai olla tulematta. Viimeaikoina olen alkanut liftaamaan toisten opiskelijoiden kyytiin pysäkiltä, mikä on melko suosittua.

Paikallisbusseilla ei luonnollisesti ole olemassa aikatauluja vaan ne tulevat ja menevät luonnonlakien mukaan. Liikenteessä ei myöskään näyttäisi olevan varsinaisia ruuhka-aikoja vaan ainoa aika jolloin ei ole varsinaista ruuhkaa on neljältä aamuyöllä. Keskustaan matka kestää puolesta tunnista tuntiin, ja bussit ovat usein tupaten täynnä. Kavrin luona piipahtaminen ei siis ole mielekästä mikäli matka kestää 45 minuuttia. Kaikkialle on pitkä matka, mikä tekee spontaanit vierailut mahdottomiksi. Yöllä ei ole turvallista kävellä edes ryhmissä eikä taksin ottamista yöllä yksin suositella.

Kaiken säätämisen ja hankaluuksien vastapainona suurkaupunki tarjoaa myös uskomattomia mahdollisuuksia monipuoliseen kulttuurielämään. Täällä on uskomaton määrä gallerioita, museoita, teattereita, konsertteja, näyttelyitä ja tapahtumia. Iltaa voi viettää yhtä hyvin vapaapainiottelussa, balettiesityksessä, rodeossa, rock-konsertissa, elokuvissa, oopperassa tai törkykalliilla klubilla.Guadalajarassa on myös kolmisenkymmentä yliopistoa, joten opiskelijaelämä on kukkeaa.

Eniten täällä ehkä häiritsee saasteet ja melu. Guadalajara on likainen, saasteinen, meluinen kaupunki, jossa tuoksut ovat päätähuimaavat ja vaihtelevat pakokaasun hajusta paskaan, viemäreihin, mätäneviin roskiin ja ruuan tuoksusta vastaleikatun nurmen tuoksuun. Siksipä yritänkin viikonloppuisin paeta kaupungista jotta en unohtaisi miltä raikas ilma tuntuu.

15.9.2008

Meksikon itsenäisyyspäivää vietetään 16.9. Suuret juhlallisuudet näkyvät katukuvassa jo viikkoja ennen varsinaista päivää, lippuja on kaikkialla ja kaikki valmistautuvat "Grito de Independenciaan", itsenäisyyden huutoon. Edeltäneenä viikonloppuna minä kavereineni lähdin Michoacanin osavaltion pääkaupunkiin Moreliaan viettämään itsenäisyyspäivää.

15.9.2008 Michoacanin pääkaupunkiin Moreliaan tehtiin terrori-isku. Yleisön sekaan heitettiin kaksi käsikranaattia. Minä ystävineni seisoin arviolta 10-15 metrin päässä toisesta räjähtäneestä kranaatista. Räjähdyksen kuullessamme taivas oli täynnä ilotulitteita joten emme ensin olleet perillä siitä mitä tapahtui. Tunsimme paineaallon ja kuumuuden ja seuraavaksi ihmiset alkoivat juosta ja huutaa. Lähimpänä olleet kaatuivat maahan. Näin aivan liikaa.

Seitsemän ihmistä kuoli ja yli sata loukkaantui. Minä ja ystäväni selvisimme järkytyksellä. Päällimmäisenä tunteena on voimattomuus ja suru. Miksi tälläistä tapahtuu ja miksi sen hirvittävyyden tajuaa vasta kun sen näkee läheltä? Joillekin ihmisillehän tämä on arkipäivää, mutta se on jossain kaukana se.

Akateeminen vapaus

Opiskelu taalla on melkoisen erilaista kuin Suomessa. Yliopisto vaikuttaa enemman koululaitokselta kuin sivistyksen kehdolta. Meilla on ihan oikeita laksyja joka tunnilta, ja ma hajoilen niitten kanssa, tunnen itseni taas neljasluokkalaiseksi, joka ei halua tehda laksyja. Akateeminen vapaus tarkoittaa lahinna sita etta luennoilla voi tehda ihan mita vaan, muun muassa poistua ulos tupakalle/puhumaan kannykkaan/hakemaan juomaa/vessaan/muuten vaan ulos hiimailemaan. Kukaan ei tee muistiinpanoja. Kaikilla tunneilla sen sijaan on pakko osallistua keskusteluun, ja se on minulle, puolikieliselle meksikolaisiin verrattuna tuppisuulle varsin vaikeaa.

Yliopisto on siis jesuiittayliopisto, ja Guadalajaran kallein. Vaihto-opiskelijana en maksa lukukausimaksuja, mutta ovat kuulemma 10 000 USD luokkaa per lukukausi. Opiskelijat ovat lahinna varakkaiden perheiden lapsia. Ja todella siis lapsia, yhdella kurssillani on 17-vuotias poika. Kampus on todella hieno ja vehrea eika yliopiston katolinen ideologia nay juuri muuten kuin etta kampuksella on kappeli. Kampus on suljettu, eika tanne edes paase ilman opiskelijakorttia.

Edelliset pari paivaa meni sairastaessa nuhaa, ja seuraavat pari ottaessa kiinni poissaoloja ja laksyja.

Varjoja paratiisissa ja kurkistus toiseen maailmaan

Bloginpaivitykset on jaaneet vahan vahemmalle kun oon niin kiireinen taalla tropiikissa.

Panama on valtavan kaunis maa jota on siunattu luonnon ja maastonmuotojen monipuolisuudella. Pieneen maahan mahtuu paljon nahtavaa: sademetsaa, tulivuoria, paratiisisaaria, merirosvolinnoituksen raunioita ja tietenkin Panaman kanava. Valitettavasti yksi asia tunkee verkkokalvoille useammin kuin toivoisi: roskat. Roskaa on joka puolella, enka nyt puhu vain karkkipapereista tai tupakantumpeista vaan ihan kaikesta ihmisjatteesta, puutarhatuoleista ruosteisiin veneen hylkyihin ja autonrenkaista rikkinaisiin rantalapsyihin. Bussissa istuessa huomaa miten ihmiset huoletta heittavat pullot ja muut roskat auton ikkunasta ojaan. Kukaan ei tunnu nakevan roskia, ne ikaankuin kuuluvat maisemaan.

Eraana paivana rannalla olimme todella pahoillamme siita, etta ihmiset jattivat lahtiessaan kasan oluttolkkeja ja muuta roskaa luonnonkauniille rannalla, ja yhteistuumin eraan kolumbialaisen naisen kanssa siivosimme rannan. Nainen oli Maria, kolumbialainen okyrikas oljypampun vaimo, ja ilahtui avustamme niin kovin etta kutsui kotiinsa drinkille. ja syomaan jotain jonka arevelen olevan hummerinaivoja tai jotain. Koti oli okyhuvila samaisella paratiisisaarella. Olipa todella mielenkiintoista nahda miten okyrikkaat lomailevat. Heille oli varmasti yhta mielenkiintoista kuulla meidan tarinoitamme siita, miten me lomailemme. Jalkeenpain Andrewn kanssa ihmettelimme sita, miten ihminen joka on asunut 37 maassa ja matkustanut varmaan yhta monessa, voi olla niin kaukana todellisuudesta. Maria kuitenkin ilahtui meidan kanssamme keskustelusta niin, etta paatti kahden tyttarensa kanssa matkustaa Panama Cityyn bussilla meidan kanssamme. Puolivalissa matkaa, kun bussia piti vaihtaa, loppui porhoilta kantti ja he hyppasivat taksiin. Me ahtauduimme rinkkoinemme tapotayteen bussiin, jossa vain radio huusi kovempaa kuin moottori.

Nyt olen jo Guadalajarassa, Meksikossa ja aloittelen opintoja. Andrewn kanssa tiemme siis erosivat, ja Andrew on talla hetkella polkupyoransa kanssa Nicaraguassa. Lisaa paivityksia seuraa kohtapuoliin Guadalajarasta, kunhan saan elamaa vahan jarjestykseen taalla.

Panama Panama, ihana maa

Aika kuluu kuin siivilla. Tuntuu etta vasta saavuttiin Panamaan, vaikka siita on jo yli 2 viikkoa. Ei olla liikuttu paljon paikasta toiseen, mutta ollaan puuhasteltu paljon kaikenlaista. Koskenlaskuakin tuli kokeiltua Boquetessa, se oli tosi hauskaa vaikka aluksi mua pelotti niin etten meinannu paasta kyytiin ollenkaan.

Boquetesta matka jatkui Bocas del Toroon, jonka ihanuudesta ovat monet matkailijoiden tarinat kertoneet. Bocas del Toro on saaristo Karibianmeressa. Trooppiset saaret yhdistettyna turkoosiin meriveteen on kliseiseta, mutta ah niin kaunista. Pienella Isla Bastimentosilla vierahti melkein viikko uiden ja hengaillen. Yhtena paivana myos vuokrattiin kaksi puista koverrettua kanoottia yhdessa quebecilaisen pariskunnan kanssa, ja melottiin laheiselle saarelle. Naihin ystavallisiin kanadalaisiin, Jeniin ja Alexiin, olemme tormanneet matkan varrella melkein joka paikassa, ja valilla matkustaneet yhdessakin. Olin snorklaamassa Alexin kanssa silla aikaa kun joku oli autiolla rannalla varastanut Jenin kassin. Andrew urheana miehena juoksi varkaan kiinni viidakossa avojaloin ja sai kassin takaisin, ja tuli vahingossa varastaneeksi varkailta 2 T-paitaa. Ilta vierahti poliisiasemalla saataessa.

Selvitettiin myos vastaus lauluun "Kuinka saisin rikki kookospahkinan?" Yksi paiva nimittain vierahti siihen etta etsittiin kookospahkinoita maasta ja auottiin niita. Se ei olekaan niin yksinkertaista. Ne pienet karvaiset ystavat joita suomalaisissa kaupoissa myydaan, on van kookospahkinan sisus, ymparilla on viela 10 senttia paksu sitkea kuitukuori jonka saa parhaiten irti machetella, mutta paremman puutteessa linkkarikin kay. Kun kuitu on poistettu, pitaa sisuspahkinaan kaivertaa pieni reika josta juodaan kookosmaito pois. Taman jalkeen pahkinaa naputellaan kivea vasten ja se halkaistaan. Sisalla on valkoinen kova kerros kookosta, joka on erittain addiktoivaa ja raikkaan makuista. Tata tehtiin siis yksi paiva sen lisaksi etta makoiltiin riippumatossa. Oi eloa...

Logistiikkapulmia ja ruhjeita

Tieverkosto ei taallapain maailmaa ole ihan viimeistelty. Paallystettyja teita on harvassa ja hiekkatiet saattavat sadekaudella muuttua kulkukelvottomiksi. Se yhdistettyna vahintaankin kulahtaneisiin busseihin takaa varman matkustusnautinnon. Valilla ei tieda ajaako bussi tiella vai vastakynnetylla pellolla. Bussit ovat usein vanhoja yhdysvaltalaisia keltaisia koulubusseja, eika penkkeja ole suunniteltu kahden rotevan lankkarin istuttaviksi. Penkit on keinonahkaa ja tropiikissa se johtaa valittomaan hikoamiseen. Bussit ovat myos poikkeuksetta aariaan myoten taynna, ja se etta ihmisia seisoo kaytavalla on pikemminkin saanto kuin poikkeus. Eraankin kerran bussi oli niin taynna etta ylamaessa osa ihmisista joutui poistumaan hetkeksi jotta bussi paasi makea ylos. Rinkkoja saa myos survoa minne sattuu, silla aina ei ole matkatavaroille erillista sailytystilaa. Hyva puoli on se etta busseja on paljon, silla harvalla on varaa omaan autoon, eli joukkoliikenne on suosituin tapa liikkua. Bussit ovat myos sikamaisen halpoja, parin tunnin ajelun kaupungista toiseen kustantaa noin kahdella eurolla.

Myos maasto tarjoaa haasteita joukkoliikenteelle. Senpa takia vesiteitse liikkuminen on varsinkin sadekaudella varteenotettava vaihtoehto. Vesitaksit ja -bussit ovat edullinen ja nopea vaihtoehto rannikolla liikkumiseen. Eras mielenkiintoinen etappi oli matkustaa Sierpesta Bahia Drakeen krokotiileja kuhisevaa Rio Sierpea pitkin.

Nyt olemme siis edenneet Costa Rican Tyynen Valtameren puoleista rannikkoa pitkin etelaan ja nyt olemme jo Panamassa. Costa Ricasta jai edelleen paljon nakematta, mutta nyt sain vahan kattavamman kuvan Costa Ricasta kuin edellisella kerralla. Costa Rica jatti minuun ikuiset jaljet, ihan kirjaimellisesti. Oltiin Pavonesissa, pienessa kylassa etelaisessa Costa Ricassa ja innostuin surffaamaan vahan liian isoilla aalloilla, yliarvioiden omat taitoni. Aallot oli helposti yli kaksimetrisia ja viettivat vahvasti vasemmalle. Yhtakkia siina kelluessa ja sopivaa aaltoa odotellessa huomasin joutuneeni liikaa vasemmalle. Aaltoja vastaan uiminen ei onnistunu vaikken mikaan huono uimari olekaan, joten suuntasin rantaa kohti. Tamakaan ei onnistunut vaan aallot kuljettivat mua vaajaamatta kohti rosoisia rantakallioita. Elamani kauhein tunne, ei minkaanlaista kontrollia siita mihin aallot vie, ei aavistustakaan kuinka paljon vetta on jalkojen alla eika ketaan ihmista huutoetaisyydella. En ole ikina joutunut paniikkiin vedessa mutta nyt jouduin. Ei sekaan auttanut vaan aallot paiskas isolle kivella. Sain tarrattua kiinni ja paasin kiven paalle, kun takaa kuului pahaenteinen aani. Kaantyessani katsomaan yli kaksimetrinen aalto pyyhkaisi mut kiven yli ja myllytti kallioita ja kivia vasten ikuisuudelta tuntuvan ajan, onneksi kuitenkin rantaa kohti. Aallon vetaytyessa paasin jo raahautumaan sen verran matalalle ettei aallot enaa kaataneet. Siina vaiheessa ei viela sattunut, ja tilanteen nahneelle paikalliselle kalastajallekin pystyin viela espanjaksi vakuuttamaan olevani kunnossa. Siina vaiheessa Andrew oli paassyt rantaan ja vasta sen jalkeen huomasin olevani aika reippailla ruhjeilla. Oikea polvi ja saari, vasen reisi ja kylki seka molemmat kyynarpaat auki ja mustelmilla. Sitten alkoi sattua ja tuli ihka aito shokki kun tajusin miten vakavasti tilanne olisi voinut paattya. Onneksi oli oma sairaanhoitaja mukana. Arpia todennakoisesti jaa, mutta luita ei katkennu. Naytan vaan jonkun aikaa aika karulta bikineissa.

Mita tasta opimme? Noh, ainakin valtan kivikkoisia rantoja. Surffaamaan kuitenkin paastaan taas kohta, talla kertaa Karibianmeressa kun matkamme jatkuu kohti Bocas del Toroa. Eilen kaytiin laskemassa koskea Rio Chiriquissa, ja mun haavat ei oikein tykanneet kosteudesta. Lisaksi mulla on nuha, joten en tee tanaan yhtaan mitaan. Andrew lahti aamulla varhain kiipeamaan Volcan Barua, Panaman korkeinta vuorta. Sen huipulta voi kuulemma kirkkaalla saalla nahda seka Tyynen Valtameren etta Karibianmeren.

Kuvia

Yhteys on hitaimmasta paasta mutta sainpas paivitettya kuvia. Pikainen paivitys: olinpaikka talla hetkella Peninsula de Osa, etelaisessa Costa Ricassa. Mun kinttuja on hyttysmyrkysta ja moskiittoverkosta huolimatta syoneet verenhimoiset itikat ja jalat on taynna kutisevia paiseita. Hain asken apteekista jotain rohtoa, en ihan ymmartanyt mita se on mutta ihan sama, tama on ihan jarkyttavaa, suomalaisten hyttysten pistoja en edes huomaa ja nyt haluan kaivaa kinttujani haarukalla tai juustoraastimella.

Yhden asian olen huomannut myos: viime kerralla taalla ollessa miehet huuteli ja vislas peraan kun kaveltiin kadulla eika missaan saanu olla rauhassa ettei joku tuu kyselemaan mista ma oon ja minne oon menossa ja oonko naimisissa. Joko Andrew lasnaolollaan pelottaa hannystelijat pois tai sitten en vaan kertakaikkiaan enaa ole niin hyvannakoinen kuin uskon olevani:)

Ekomatkailua

Costa Rica on ekoturismin edellakavijamaa, ja luonnonsuojelu naytettaisiin otettavan ihan tosissaan. Taalla on onneksi tajuttu ajoissa ettei kaikkea metsaa tarvitse hakata, ja etta luonnolla on paitsi itseisarvo, silla voi myos ansaita rahaa. Costa Rica on muita Keski-Amerikan maita (lukuunottamatta Meksikoa, joka ei teknisesti katsoen edes ole Keski-Amerikkaa) vauraampi, ja sita kutsutaankin Keski-Amerikan Sveitsiksi. Ei tama silti varmaankaan ihan Sveitsilta nayta, on taallakin ihan aitoa "kolmasmaailmameininkia". Elintaso nakyy ainakin ihmisten vyotaroilla, kerjalaisiakin on vahemman kuin Pariisissa.

Ekoturismiakin on taalla monenlaista, eika kaikkia ekomatkailun nimella ratsastavista matkatoimistoja ja yrityksia ole sertifioitu, eika osalla nayttaisi olevan mitaan tekemista luonnonsuojelun kanssa, esimerkiksi monkijoiden vuokraaminen on suurta sirkushuvia turisteille. Kierratys ei myoskaan ole ihan suosituin harrastus, mutta joissain paikoissa sitakin nakee, valitettavan usein se nayttais jaavan yritykseksi koska monet ihmiset ei tajua ettei banaaninkuoret ole muovia.

Olemme vierailleet yhteensa neljassa kansallispuistossa/luonnonsuojelualueella. Reserva Biologica de Monteverde, Cabo Blanco, Manuel Antonio ja Marino Ballena. Naista parhaiten on jaaneet mieleen Cabo Blanco ja Marino Ballena. Cabo Blanco oli pitkaan taysin vierailta suljettu alue ja kavijamaaraa rajoitetaan edelleen. Se oli siis lahes koskematon sademetsa polkua lukuunottamatta. Polku paattyi uskomattoman kauniille rannalle, ja metsa kuhisi liskoja ja apinoita (en muista apinalajin nimea). Marino Ballenassa kaytiin tanaan, ja suurin osa sen alueesta on valtamerta. Ranta on tasainen ja hiekka samettisen ruskeaa, ja rannasta lahtee noin puoli kilometria pitka niemi, joka on valaanpyrston muotoinen. Aivan uskomattoman kaunis paikka. Manuel Antonio puolestaan muistutti enemman jonkinlaista apina-teemapuistoa. Se oli ihan taynna ihmisia, ja tapaamamme puistossa tyoskenteleva biologianopiskelija kertoi etta monet ihmiset syottavat apinoita vaikka se on ankarasti kiellettty. Tama johtaa apinoiden kesyyntymiseen ja nykyaan ne kuulemma jo varastavat ihmisilta evaita.

Talla hetkella olemme siis Uvitassa. Vuokrattiin paskat pyorat ja ajettiin ihanalle vesiputoukselle uimaan ja sen jalkeen Marino Ballenaan. Siella alkoi sataa ihan kaatamalla, ja vannon etten elaissani ole ollut niin lapimarka. Kotimatkalla Andrewn pyorasta katkes ketju ja jouduttiin kaatosateessa taluttamaan pyoria pari kilsaa. Eika siina viela kaikki, yhtakkia metsasta hyokkasi kaiksi karannutta lehmaa ja toinen lahti jahtaamaan meita! Todella friikkia. Vielakin sataa, ja tanaan vasta oikein tajusin etta se on sadekausi nyt. Sade ei kuitenkaan haittaa ihan hirveasti kun on niin kuuma, mutta arsyttaa kun vaatteet ei oikein kuivu kunnolla kun on niin kostea ilma.

En saanut kuvia ladatuksi, koska nayttaisi silta etta joku on kaivanut ruuvimeisselilla molempia usb-aukkoja.

Ah, Tyyni Valtameri!

Biitsilla ollaan, Montezumassa tarkalleen ottaen. Kuumuus on uskomatonta, onneksi aina valilla voi pulahtaa uimaan kadenlampoiseen mereen. Oltiin tanaan ihanalla kivalla pikku patikkaretkella joen reunustalla. Polku oli kuitenkin sadekauden vuoksi sortunut joten suurimman osan aikaa roikuttiin juurista ja oksista ja ryomittiin eteenpain hikisina ja mutaisina. Lopussa kuitenkin odotti parikymmenta metria korkea vesiputous, kuivalla kaudella sen alle muodostuneeseen lampeen olisi voinut pulahtaa uimaan, mutta nyt se olisi ollut erittain vaarallista.

Mista tietaa tulleensa vanhaksi? Siita etta ei halua enaa nukkua rannalla sijaitsevassa hostellinkaltaisessa asumuksessa joka on taynna paskasia bongorumpuja paukuttavia hippeja. Oltiin yksi yo siella kun ei loytynyt muuta, mutta nyt muutettiin toiseen vahan siistimpaan hostelliin jossa on puhdasta ja valoisaa. Me ollaan myos heratty joka aamu ihan sairaalloisen aikaisin tekamaan jotain jarkevaa, tanaankin klo 5. Se johtuu siita etta aamupaivalla ei sada ja jo 10 aikaan alkaa olla niin kuuma etta varjossa istuessakin hiki tippuu. Kaikki vaatteetkin on koko ajan hieman kosteita. Nyt on ihana istua ilmastoidussa internetkahvilassa. Taidanpa jaada tanne nukkumaan...

Ollaan taalla Montezumassa pari paivaa, huomenna mennaan snorklaamaan koko paivaksi Isla Tortugalle eli Kilpikonnasaarelle. Suuremmilta vahingoilta lompakon katoamisen jalkeen ollaan valtytty, mulla oli pienta nuhanpoikasta mutta se meni ohi kun lepasin yhen paivan ja Andrew haki mulle ritarillisesti kanaa pikaruokapaikasta (costaricalaiset rakastaa paistettua kanaa). Ja raastoin kinttuani eilen merenpohjassa olevaan isoon rosoiseen kiveen kun oltiin aalloissa lillimassa.

Yritan saada kuvia ladatuksi kohtapuoliin.

Terveisia pilvimetsasta

Costa Ricassahan ei varsinaisesti ole sademetsaa vaan pilvimetsaa. Tuon nimen alkuperaa en aavista, mutta jotenkin se eroaa sademetsasta.

Tana aamuna kello 7 jatimme meluisaan Alajuelan kaupungin taaksemme. Bussi oli aika taynna ja jouduttiin Andrewn kanssa seisomaan kaytavalla. Matka oli tehty noin tunti kun Andrew nappasi taskuvarkaan verekseltaan kiinni, lompakko lahti taskusta ja ne peijakkaat oli niin ovelia etta lompakko annettiin apurille joka livahti ulos bussista. Kaaoshan siita seurasi, varsinkin kun toiselta jenkkitytolta vietiin laukku. Asiaa selviteltiin ja bussikuski soitti poliisit. Matka kuitenkin jatkui jonkun ajan paasta kunnes poliisista oli ilmeisesti soitettu kuskille etta ryovarit on napattu. Me ja se jenkkitytto ja sen poikaystava lahdettiin poliisiasemalle tunnistamaan varkaita seuranamme erittain avulias costaricalainen tytto joka oli raivoissaan varkauksista. Koko bussilastillinen ihmisia siis jai tiensivuun odottamaan. Poliisiasemalla vierahti 2 tuntia. Se jenkkipoika oli etelacarolinalainen merijalkavaen sotilas joka oli palvellut Irakissa. Se jatka kylla pelasti mun paivan, se oli niin sekaisin. Mun piti puhua poliiseille etta se paasis ite kuulustelemaan niita varkaita, ja uskomatonta kylla ne paasti sen! Se oli kuulemma sanonu sille etta tappaa tyokseen ihmisia eika sen hoiteleminen tuottaisi ongelmia. Se myos sovitti poliisin luotiliivia ja hattua.

Lompakkoa tai laukkua ei saatu takaisin mutta paastiinpa poliisiasemalle. Onneksi ei kadonnu mitaan arvokasta kuten passia tai luottokorttia (kuten eraalta Madridissa).

Nyt ollaan Monteverdessa, metsan keskella. Ulkona sataa saavista kaatamalla (niin, sadekausi) mutta on tosi hiljaista verrattuna Alajuelaan. Meidan hostellin pihapuussa asuu pieni laiskiainen ja matkalla nain myos pikku-apinan kirmaavan pellolla. Huomenna sairaan aikaisin mennaan luonnonpuistoon patikoimaan. Aamuisin ei sada vaan sade alkaa yleensa yhden aikaan iltapaivalla.

Ai niin ja rinkankin sain takaisin eilen. Se vaati vain muutaman puhelinsoiton, kaksi tuntia lentokentalla ensin etsien oikeata paikkaa mista sen voi hakea sitten tayttaen kaikenlaisia lomakkeita jotta sain se, likaisena ja epailyttavan nihkeana mutta kaikki oli onneksi tallessa. Nyt mulla on puhtaita vaatteita, jee ja kaikkein arvokkain eli kosmetiikkalaukku ja laakkeet.

Kun matkustaminen alkoi tuntua painajaiselta

Takana on 2 vuorokautta matksustamista. Yhteensa lahes 20 tuntia lentokoneessa istumista. Ja lahtokohtahan on se etta mina vihaan lentamista. Varsinkin yksin, ja 12 tuntia lentokoneessa lapsiperheiden keskella alkoi olla painajaismaista.

Lensin siis Pariisin kautta Mexico Cityyn , jossa vietin yhden yon CouchSurfaten. Tasta matkustamisesta mukavampaa teki viela se etta rinkkani joutui Mexico Cityn sijaan kuulemma Houstoniin. Air France, tarvitseeko sanoa enempaa? Nyt siis odottelen etta saisin sen takaisin, pitaa alkaa soitella lentokentalle kohta. Huoh.

Mutta ei tama kaikki ole ihan tuskaa ollut, paasin kuitenkin viettamaan muutamia tunteja Mexico Cityssa, joka on siis todella mahtava kaupunki ja yksi lempipaikoistani, valitettavasti talla kertaa aikaa oli viela vahemman kuin viimeksi. Paasinpa kuitenkin todistamaan sellaistakin ihmetta kuin yli satakiloinen taytekakku ja ratsastavat sombrero-poliisit. Mexico Cityssa ei koskaan ole tylsaa.

Lisaksi olen puhunut oikeastaan koko ajan vain espanjaa enka ole joutunut turvautumaan englantiin kertaakaan. Kaikki joiden kanssa olen jutellut on sanoneet etta puhun espanjaa oikein oikein hyvin.

Nyt olen siis Costa Ricassa, saavuin tanne eilen vapisevana ihmisrauniona, onneksi Andrew oli mua vastassa niinkuin pitikin, ja oli jopa varannut hotellin vaikka epailinkin sen kykya tehda suunnitelmia. Talle paivalle ei oo muita suunnitelmia kuin piinata Air Francea ja yrittaa saada mulle puhtaat vaatteet. Hammasharja oli onneksi kasimatkatavaroissa. Malarialaakkeet taas valitettavasti rinkassa...

Skotlannin halki skootterilla

Rampauttava krapula meni ohi viimeistään siinä vaiheessa kun Glasgow'n lentokentällä nautin ensimmäisen pekoniaamiaiseni.

Yö Stanstedin kentälläkin meni rauhaisasti. Oli kyllä todella absurdia nähdä niin paljon ihmisiä nukkumassa lentokentällä, eikä pelkästään persaukisia reppumatkaajia vaan kokonaisia perheitä matkalaukkujen päällä. Penkit oli kaikki jo siihen aikaan illasta varattu, joten minä puin vaan päälleni kaikki vaatteet mitä repusta löytyi ja asetuin kivilattialle makuulle. Yleensähän pystyn nukkumaan missä vaan mutta lattia oli niin kertakaikkisen jäätävä, että uni jäi katkonaiseksi.

Viikon ajan siis ajoimme skootterilla ympäri Skotlantia, tarkoituksena oli nukkua teltassa mutta minä ruikutin asiasta niin heltymättömästi, että Andrewkin suostui nukkumaan B&B:issä kaksi ensimmäistä yötä. Bed and Breakfastissa vakiona tuntuisi olevan vaaleanpunaiset röyhelöiset huoneet ja verisuonet tukkiva pekoni-muna-aamiainen.

Reittimme oli Glasgow-Tarbet-Glencoe-Fort William-Isle of Skye-Gairloch-Grantown on Spey-Edinburgh. Matkan varrella myös pysähtelimme usein, katselemaan maisemia, syömään tai lepuuttamaan skootterikyydistä uupuneita ahtereitamme. Kuuluisia linnoja, Loch Ness ja Glenfiddichin viskitislaamo tuli nähtyä. Loch Nessin hirviön näin lähinnä peilistä kun satuin vilkaisemaan kahden teltassa vietetyn yön jälkeen. Viskitislaamolla pääsin pätemään tarkalla hajuaistillani kun tynnyreitä nuuhkiessani tunnistin tynnyrin materiaalin ja vanhimman viskin hajusta. Pää paisui mutta ei se viski edelleen hyvälle maita.

Edinburghille jäi aikaa vain yksi ilta ja aamu, koska lähtö viivästyi erinäisistä syistä emmekä luonnollisesti olleet, tyylillemme uskollisina, varanneet majoitusta etukäteen vaan jouduimme ajelemaan ympäri Edinburghia skootterilla ensin. Edinburghin linnassakin kävimme vain superköyhään perinteiseen tyyliin, eli kävimme portilla ja matkamuistomyymälässä katsomassa kuvia, koska sisäänpääsymaksu oli 11 puntaa. Edinburghista jäi käteen myös parkkisakko. Siis mitä, eikö skootteria muka voikaan jättää ihan minne vaan?

Sääjumalat suosivat meitä ja aurinko paistoi melkein koko ajan. Ainoastaan yhtenä päivänä satoi kunnolla, lisäksi viimeisenä päivänä piskotteli, muuten onnistuin jopa ruskettumaan. Tai sitten olen vain likainen, kuten Andrew epäili.

Seuraavaksi hieman kuvia matkan varrelta. (Kuvat ottanut Andrew Collins.)

Tauolla.

Grillihetki telttaillessa.

Skootteri ja teltta. Mun parhaat kamut.

Skotlantiin

Vappuna piti olla ihan ihmisiksi, kun tiesin että perjantaina on edessä lähtö Skotlantiin tapaamaan Andrewta. Miksi piti hankkia itselle veretseisauttava krapula täksi päiväksi? Olin jättänyt kaikki matkavalmistelut tälle päivälle, kun aikaa kerran on. Tosi kiva tiskata ja pyöräillä yliopistolla käymään kun tuntuu että silmistäkin tulee yrjöä. Yliopistolle piti mennä palauttamaan kirja ja samalla tekemään online check-in, kun siihen tarvii printterin. Olin onnellisesti unohtanu passin kotiin eli joudun menemään sinne vielä uudestaan.

Lennän tänä iltana Tampereelta Lontooseen ja vietän miellyttävän yön Stanstedin lentokentällä. Saavun perille niin myöhään että jäljellä on todennäköisesti enää lattiapaikkoja miesten vessan edustalla. Onneksi jatkolento Glasgow'hun lähtee jo kuuden aikaan, eli ei mun tarvi oleilla siellä lentokentällä kuin jotain 6 tuntia. Andrewn on parasta olla mua vastassa limusiinin kanssa. Oikeastihan se tulee skootterilla.

Tulossa kesällä 2008:

Sinne mistä kaikki alkoi eli takaisin Costa Ricaan.