Surffausta, sääskiä ja suunnitelmia

Koulua on varsinaisesti jäljellä enää viikko. En voi valehdella surevani sitä, kyllä tämä pelleily alkaa jo riittäkin. Nyt on enää pari lopputyötä kursseille tekemättä, jotain joka Suomessa vastaisi kai oppimispäiväkirjaa. Kokeita ei siis ilmeisestikään ole, kukaan ei oikein tunnu tietävän mistään mitään, ei edes opettajat.

Alunperinhän kunnianhimoinen tavoitteeni luentojen loppumisen jälkeen oli päästä käymään Chiapasissa asti ennen kuin joulukuun 15. päivä lähden Kaliforniaan, ihan Ameriikan Yhdysvaltoihin asti. Into Chiapasiin lähtemiseen kuitenkin hyytyi kun mulle selvisi miten älyttömän kaukana se oikeasti on. Ensin pitäisi mennä täältä México Cityyn (8h), sen jälkeen Oaxacaan (6h), sieltä sitten pääsee Chiapasissa sijaitsevaan San Cristobal de las Casasiin kätevästi vaivaisessa 12 tunnissa. Että repikääpä siitä. Sitä ei oikeasti karttaa katsomalla voi käsittää minkä kokoinen maa tämä on. Voipi olla siis että tälläisen eeppisen matkanteon sijaan keskityn ruskettamaan ruhoani ja kasvattamaan kalja-mahaa jollain rannalla lähiosavaltioissa. Mieleni ja kehoni kaipaavat lepoa moisen rankan opiskelu-urakan jälkeen.

Viikko sitten käytiin rannalla San Blasissa telttailemassa kahden kaverin kanssa. Lainattiin host-mamalta kahden hengen teltta ja kolmannen kaverin oli tarkoitus lainata myös joltain kaverilta, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Nukuttiin sitten kolmistaan siinä teltassa, joka oli kai suunniteltu meksikolaisille, koska se oli meille kaikille kolmelle täysikasvuiselle naisihmiselle liian lyhyt. Käytiin myös bongailemassa krokotiileja. Minä uskaltauduin taas ihan oikean surffilaudan päälle (ja alle ja ympärille). Ihan yhtä paskahan mä olin siinä touhussa kuin ennenkin, en tajua mistä ihmeestä olen saanut päähäni että osaan muka surffata. Enkä tiedä miksi olin siinä uskossa ettei se satu kun surffilaudan päältä kaatuu veteen. Eipä.

San Blas on myös kuuluisa verenhimoisista sääskistä ja hiekkakirpuista. Kaikki varoituksen sanat oli ihan totta, minä onnistuin kaiken lisäksi saamaan jonkun allergisen reaktion, ja käsi turposi. Seuraavana iltana molemmat jalat ja aamulla mulla oli lättäjalka turvotuksesta ja sattui kävellä. Onnekseen eräällä oregonilaisella pariskunnalla oli lääkelaukku mukana ja sain antihistamiinia joka teki minut kovin väsyneeksi. Telttaan nukkumaan kunnes herään yöllä siihen että kaveri kompuroi päälläni ja yrittää päästä ulos teltasta ripuloimaan. Vieläkin naurattaa, on se toisten ahdinko vaan parasta viihdettä!

Takaisin aallokkoon

Viime viikonloppuna lähdimme Coliman osavaltioon Manzanilloon rantalomalle. Kaveri oli vuokrannut ison loma-asunnon uima-altaalla, ja kutsui 27 parasta kaveriaan jakamaan kustannukset, mitkä ei niin päätähuimaavat näin isolla porukalla olleet. Ja koska kaikilla ylempää keskiluokkaa olevilla meksikolaisilla on autot, ei kuljetuskaan muodostunut ongelmaksi. Koko nelituntisen matkan ajan kuskimme Fernandon toivomuksesta kuuntelimme läpi Nightwishin koko tuotannon.

Ranta oli aivan loistava, olin jo kaivannutkin rannalla olemista! Se on vaan parasta mitä on. Uskaltauduin myös bodyboardille, vaikka aallot oli aika reippaan kokoisia. Edellisen kerran surffatessahan melkein tapatin itseni, jos muistatte. Tällä kertaa ranta oli hiekkaa eikä kiviä, eikä aallot liian isoja. Nyt ei käynyt mitään vaarallista, löin vaan polveni ja leukani pohjaan ja nielin litroittain suolavettä, jota tiputteli nenästä koko sunnuntaipäivän. Lisäksi bikinini alaosa on päässyt löystymään hieman ja joka ikinen aalto huuhtaisi sen alas, joten olin pylly paljaana varmaan puolet ajasta. Mutta aaltojen pelko on melkein voitettu!

Seurueessamme oli myös kaksi espanjalaista poikaa joiden mielestä oli todella hauskaa että tv-sarja Serranon perhe on hyvin suosittu Suomessa.

Viikonloppuretkiä

Koska suurkaupungissa asuminen on maalaistytön sielulleni niin kovin rasittavaa, yritän pyhittää viikonloput matkustamiseen sen sijaan että osallistuisin itseään toistaviin vaihtaribileisiin jossa pohjoisnaapurin lakien mukaan hädin tuskin täysi-ikäiset, juuri kotoaan pois muuttaneet ihmiset irrottelevat kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ei kiitti, täti ei jaksa, täti on käyny baareissa kohta 7 (!) vuotta ja täti on ennenkin maistanu tequilaa.

Niinpä olen käynyt Chapalassa, läheisellä järvellä joka ei minun mielestäni ollut mitenkään ihmeellinen. Iso paskainen lätäkkö jota ympäröi kukkulat. Ei ole mitään verrattuna Jyväsjärven vehreyteen... Meksikolaiset huokaili innostuksesta ja halus mennä moottoriveneellä ympäri järveä - minä kun olen altis merisairaudelle niin en veneeseen astunut. Söin jäätelöä sen sijaan ja kuuntelin mariacheja. Meidän kuski joi tequilaa. Kiva.

Yhtenä viikonloppuna taas ilmoittauduin koulun järjestämälle snorklausretkelle El Faroon, Michoacaniin. Tarkoituksena oli siis snorklata ja surffata, mutta koska olemme Meksikossa ja tekemisissä meksikolaisten kanssa, emme päätyneet tekemään kumpaakaan, vaan lillimme vaan meressä. Tulin muuten merisairaaksi uidessa, miten säälittäväksi sitä voikaan ihminen tulla? Meidän piti myös nukkua teltassa mutta niissä oli niin ahdasta ja minä en pidä liiasta läheisyydestä, eli nukuin rannalla, lähellä luontoa! Ja seuraavana aamuna luonto tuli lähelleni kun makuualustallani kelli skorpioni. Käytiin myös yöllä katsomassa merikilpikonnien munimista. Ikinä en ole tuntenut olevani niin väärässä paikassa, jos ei muniminen ihmisten pällistelystä häiriinny niin mistä sitten? Toisaalta turismilla yritetään pelastaa merikilpikonnia vielä julmemmalta kohtalolta - salametsästykseltä. Kaksi kuukautta sitten Panamassa muistan miehen kaupanneen kadulla kilpikonnan munia. Muistakaa lapset, jos jossain tarjotaan kilpikonnan munia syötäväksi niin ne on sitten laittomia ja uhanalaisia.

Morelian viikonlopusta ja itsenäisyyspäivästä kirjoitinkin jo muutama merkintä sitten. Siitä viikonlopusta on päällimmäisenä mielessä tietenkin se terrori-isku, mutta tuli siellä muutakin tehtyä. Nimittäin häslättyä. Sinä viikonloppuna päätin etten jaksa enää mennä yhtään mihinkään isossa ryhmässä ihmisiä. Samana viikonloppuna kävimme myös läheisissä pikkukaupungeissa Pázcuarossa jossa söin maailman hirveintä ruokaa ja sain viikonkestävän, öh, "vatsataudin" sekä Uruapanissa jossa on maailman kapein talo, vain 1,4 metriä leveä. Amsterdamissa on kuulema kapeampi, mutta olipa tämäkin kapea.

Eräänä viikonloppuna myös pakenin vuoristoon ainoan suomalaiskontaktini kanssa. Tapalpassa oli yksi ehdottomasti kauneimmista paikoista ikinä, 105 metriä korkea vesiputous El Salto de Nogales. Tapalpassa myös söimme grillattuja maissintähkiä jotka maittaa erityisesti suolan ja limen kanssa. Paikalliset läträä siihen vielä chileä ja kermaa.

Viime viikonloppuna lähdin Puerto Vallartaan kaverin vanhempien luksusloma-asuntoon. Puerto Vallarta on rannalla, mutta en nähnyt aurinkoa kertaakaan koko viikonlopun aikana, sillä kauempana rannikolla riehunut hurrikaani Norbert aiheutti kaatosateita ja valtavia aaltoja. Se on jo aiheuttanut tulvia ja jättänyt ihmisiä kodittomiksi Baja Californian niemimaalla. Rannalla löhöämisen sijaan kävimme kokeilemassa zip-lineja ja rappellingia. Todella hauskaa, eikä pelottanu melkein ollenkaan.

Varjoja paratiisissa ja kurkistus toiseen maailmaan

Bloginpaivitykset on jaaneet vahan vahemmalle kun oon niin kiireinen taalla tropiikissa.

Panama on valtavan kaunis maa jota on siunattu luonnon ja maastonmuotojen monipuolisuudella. Pieneen maahan mahtuu paljon nahtavaa: sademetsaa, tulivuoria, paratiisisaaria, merirosvolinnoituksen raunioita ja tietenkin Panaman kanava. Valitettavasti yksi asia tunkee verkkokalvoille useammin kuin toivoisi: roskat. Roskaa on joka puolella, enka nyt puhu vain karkkipapereista tai tupakantumpeista vaan ihan kaikesta ihmisjatteesta, puutarhatuoleista ruosteisiin veneen hylkyihin ja autonrenkaista rikkinaisiin rantalapsyihin. Bussissa istuessa huomaa miten ihmiset huoletta heittavat pullot ja muut roskat auton ikkunasta ojaan. Kukaan ei tunnu nakevan roskia, ne ikaankuin kuuluvat maisemaan.

Eraana paivana rannalla olimme todella pahoillamme siita, etta ihmiset jattivat lahtiessaan kasan oluttolkkeja ja muuta roskaa luonnonkauniille rannalla, ja yhteistuumin eraan kolumbialaisen naisen kanssa siivosimme rannan. Nainen oli Maria, kolumbialainen okyrikas oljypampun vaimo, ja ilahtui avustamme niin kovin etta kutsui kotiinsa drinkille. ja syomaan jotain jonka arevelen olevan hummerinaivoja tai jotain. Koti oli okyhuvila samaisella paratiisisaarella. Olipa todella mielenkiintoista nahda miten okyrikkaat lomailevat. Heille oli varmasti yhta mielenkiintoista kuulla meidan tarinoitamme siita, miten me lomailemme. Jalkeenpain Andrewn kanssa ihmettelimme sita, miten ihminen joka on asunut 37 maassa ja matkustanut varmaan yhta monessa, voi olla niin kaukana todellisuudesta. Maria kuitenkin ilahtui meidan kanssamme keskustelusta niin, etta paatti kahden tyttarensa kanssa matkustaa Panama Cityyn bussilla meidan kanssamme. Puolivalissa matkaa, kun bussia piti vaihtaa, loppui porhoilta kantti ja he hyppasivat taksiin. Me ahtauduimme rinkkoinemme tapotayteen bussiin, jossa vain radio huusi kovempaa kuin moottori.

Nyt olen jo Guadalajarassa, Meksikossa ja aloittelen opintoja. Andrewn kanssa tiemme siis erosivat, ja Andrew on talla hetkella polkupyoransa kanssa Nicaraguassa. Lisaa paivityksia seuraa kohtapuoliin Guadalajarasta, kunhan saan elamaa vahan jarjestykseen taalla.

Kuvia

Yhteys on hitaimmasta paasta mutta sainpas paivitettya kuvia. Pikainen paivitys: olinpaikka talla hetkella Peninsula de Osa, etelaisessa Costa Ricassa. Mun kinttuja on hyttysmyrkysta ja moskiittoverkosta huolimatta syoneet verenhimoiset itikat ja jalat on taynna kutisevia paiseita. Hain asken apteekista jotain rohtoa, en ihan ymmartanyt mita se on mutta ihan sama, tama on ihan jarkyttavaa, suomalaisten hyttysten pistoja en edes huomaa ja nyt haluan kaivaa kinttujani haarukalla tai juustoraastimella.

Yhden asian olen huomannut myos: viime kerralla taalla ollessa miehet huuteli ja vislas peraan kun kaveltiin kadulla eika missaan saanu olla rauhassa ettei joku tuu kyselemaan mista ma oon ja minne oon menossa ja oonko naimisissa. Joko Andrew lasnaolollaan pelottaa hannystelijat pois tai sitten en vaan kertakaikkiaan enaa ole niin hyvannakoinen kuin uskon olevani:)

Ekomatkailua

Costa Rica on ekoturismin edellakavijamaa, ja luonnonsuojelu naytettaisiin otettavan ihan tosissaan. Taalla on onneksi tajuttu ajoissa ettei kaikkea metsaa tarvitse hakata, ja etta luonnolla on paitsi itseisarvo, silla voi myos ansaita rahaa. Costa Rica on muita Keski-Amerikan maita (lukuunottamatta Meksikoa, joka ei teknisesti katsoen edes ole Keski-Amerikkaa) vauraampi, ja sita kutsutaankin Keski-Amerikan Sveitsiksi. Ei tama silti varmaankaan ihan Sveitsilta nayta, on taallakin ihan aitoa "kolmasmaailmameininkia". Elintaso nakyy ainakin ihmisten vyotaroilla, kerjalaisiakin on vahemman kuin Pariisissa.

Ekoturismiakin on taalla monenlaista, eika kaikkia ekomatkailun nimella ratsastavista matkatoimistoja ja yrityksia ole sertifioitu, eika osalla nayttaisi olevan mitaan tekemista luonnonsuojelun kanssa, esimerkiksi monkijoiden vuokraaminen on suurta sirkushuvia turisteille. Kierratys ei myoskaan ole ihan suosituin harrastus, mutta joissain paikoissa sitakin nakee, valitettavan usein se nayttais jaavan yritykseksi koska monet ihmiset ei tajua ettei banaaninkuoret ole muovia.

Olemme vierailleet yhteensa neljassa kansallispuistossa/luonnonsuojelualueella. Reserva Biologica de Monteverde, Cabo Blanco, Manuel Antonio ja Marino Ballena. Naista parhaiten on jaaneet mieleen Cabo Blanco ja Marino Ballena. Cabo Blanco oli pitkaan taysin vierailta suljettu alue ja kavijamaaraa rajoitetaan edelleen. Se oli siis lahes koskematon sademetsa polkua lukuunottamatta. Polku paattyi uskomattoman kauniille rannalle, ja metsa kuhisi liskoja ja apinoita (en muista apinalajin nimea). Marino Ballenassa kaytiin tanaan, ja suurin osa sen alueesta on valtamerta. Ranta on tasainen ja hiekka samettisen ruskeaa, ja rannasta lahtee noin puoli kilometria pitka niemi, joka on valaanpyrston muotoinen. Aivan uskomattoman kaunis paikka. Manuel Antonio puolestaan muistutti enemman jonkinlaista apina-teemapuistoa. Se oli ihan taynna ihmisia, ja tapaamamme puistossa tyoskenteleva biologianopiskelija kertoi etta monet ihmiset syottavat apinoita vaikka se on ankarasti kiellettty. Tama johtaa apinoiden kesyyntymiseen ja nykyaan ne kuulemma jo varastavat ihmisilta evaita.

Talla hetkella olemme siis Uvitassa. Vuokrattiin paskat pyorat ja ajettiin ihanalle vesiputoukselle uimaan ja sen jalkeen Marino Ballenaan. Siella alkoi sataa ihan kaatamalla, ja vannon etten elaissani ole ollut niin lapimarka. Kotimatkalla Andrewn pyorasta katkes ketju ja jouduttiin kaatosateessa taluttamaan pyoria pari kilsaa. Eika siina viela kaikki, yhtakkia metsasta hyokkasi kaiksi karannutta lehmaa ja toinen lahti jahtaamaan meita! Todella friikkia. Vielakin sataa, ja tanaan vasta oikein tajusin etta se on sadekausi nyt. Sade ei kuitenkaan haittaa ihan hirveasti kun on niin kuuma, mutta arsyttaa kun vaatteet ei oikein kuivu kunnolla kun on niin kostea ilma.

En saanut kuvia ladatuksi, koska nayttaisi silta etta joku on kaivanut ruuvimeisselilla molempia usb-aukkoja.

Ah, Tyyni Valtameri!

Biitsilla ollaan, Montezumassa tarkalleen ottaen. Kuumuus on uskomatonta, onneksi aina valilla voi pulahtaa uimaan kadenlampoiseen mereen. Oltiin tanaan ihanalla kivalla pikku patikkaretkella joen reunustalla. Polku oli kuitenkin sadekauden vuoksi sortunut joten suurimman osan aikaa roikuttiin juurista ja oksista ja ryomittiin eteenpain hikisina ja mutaisina. Lopussa kuitenkin odotti parikymmenta metria korkea vesiputous, kuivalla kaudella sen alle muodostuneeseen lampeen olisi voinut pulahtaa uimaan, mutta nyt se olisi ollut erittain vaarallista.

Mista tietaa tulleensa vanhaksi? Siita etta ei halua enaa nukkua rannalla sijaitsevassa hostellinkaltaisessa asumuksessa joka on taynna paskasia bongorumpuja paukuttavia hippeja. Oltiin yksi yo siella kun ei loytynyt muuta, mutta nyt muutettiin toiseen vahan siistimpaan hostelliin jossa on puhdasta ja valoisaa. Me ollaan myos heratty joka aamu ihan sairaalloisen aikaisin tekamaan jotain jarkevaa, tanaankin klo 5. Se johtuu siita etta aamupaivalla ei sada ja jo 10 aikaan alkaa olla niin kuuma etta varjossa istuessakin hiki tippuu. Kaikki vaatteetkin on koko ajan hieman kosteita. Nyt on ihana istua ilmastoidussa internetkahvilassa. Taidanpa jaada tanne nukkumaan...

Ollaan taalla Montezumassa pari paivaa, huomenna mennaan snorklaamaan koko paivaksi Isla Tortugalle eli Kilpikonnasaarelle. Suuremmilta vahingoilta lompakon katoamisen jalkeen ollaan valtytty, mulla oli pienta nuhanpoikasta mutta se meni ohi kun lepasin yhen paivan ja Andrew haki mulle ritarillisesti kanaa pikaruokapaikasta (costaricalaiset rakastaa paistettua kanaa). Ja raastoin kinttuani eilen merenpohjassa olevaan isoon rosoiseen kiveen kun oltiin aalloissa lillimassa.

Yritan saada kuvia ladatuksi kohtapuoliin.