Tequilaa ja tulivuoria

Niin vaan aika rientää ja lukukautta on jäljellä enää reilu kuukausi. Kyllä tämä alkaa jo riittääkin, alkaa olla aika vaihtaa maisemaa. Tänään yhdellä luennolla kaksi opiskelijaa nukkui, puolet luokasta oli feisbuukissa läppäreillä, loput jutteli tai haki ruokaa ja kävi tupakalla ja puhelimessa. Tuli vaan mieleen, että mahtaakohan professoria vituttaa kun ainoa joka kuuntelee opetusta koko 25 opiskelijan ryhmästä, on vaihtari, joka ei edes ymmärrä ihan kaikkea opetuksesta. Että ihanko tähän tarkoitukseen professori ensin opiskeli monta vuotta ja sitten vielä valmisteli kyseisen luennon.

Pezquiton blogin innoittamana valotan myös hieman käytännön opintojani täällä. Olen valinnut neljä kurssia, mikä on aika keskiverto määrä kursseja, useimmilla meksikolaisillakaan ei ole kuutta enempää. Yksi kursseista on mielenkiintoisuudellaan yllättänyt minut, nimittäin "Paz, Conflictos y Democracía" eli rauhan ja konfliktien tutkimusta. Muut kurssit on aika diiba-daabaa, kuten "Dialógo intercultural con México", "Politica, economia y cultura en América Latina" (tämän luulisi olevan kiinnostava mutta kiitos kammottavan toteutuksen, kurssi on lähinnä puiseva) sekä "Historia del Patrimonio de México" eli Meksikon kulttuurihistoriaa. Tämä on myös erittäin mielenkiintoinen kurssi, professori on arkeologi, ja olemme oppineet monta jännittävää faktaa maya- ja atsteekkiraunioista. Läksyjä on ihan älyttömästi, mutta olen nyttemmin huomannut ettei puolet luokasta tee läksyjä kuitenkaan, eli ihan turha stressata moisesta.

Viime viikonloppuna kävin vaeltamassa vuorilla. Siis kiipeämässä Nevado de Colima -nimiselle sammuneelle tulivuorelle. Telttailtiin yksi yö mäntymetsän raikkaudessa. Yö oli ihan sairaalloisen kylmä, ja epäonnekseni, telttaa kun en omista, päädyin nukkumaan samassa teltassa neljän 18-20-vuotiaan meksikolaisen miehenalun kanssa. Saatte arvata ettei ilma teltassa ollut vuoristonraikas, vaikka pirun kylmä olikin. Tällä viikolla onkin jalat olleet kiipeilystä jumissa, maanantaina en pystynyt kiipeämään portaita kunnolla. Keskiviikkona pakottauduin spinning-tunnille, ja siitähän se elämä taas lähti voittamaan.

Viikonloppuretkistä jäi jostain syystä mainitsematta päiväretki Tequilan kaupunkiin. Sääli sinänsä etten ko. juomasta niin innostu, siellä sitä nimittäin riitti. Yrittivät väkisin kaataa kurkusta alas. Ei se kyllä ihmisten touhua ole. Tulipa käytyä katsomassa tequilan valmistusprosessi kuuluisalla José Cuervon tehtaalla.

Tänä viikonloppuna vihdoin koittaa Día de los Muertos eli kuolleiden päivä. Saas nähdä mitä se pitää sisällään. Viikonloput alkaa loppua kesken ja täytyy suunnitella matkoja että pääsee kulturoitumaan mahdollisimman paljon. Leikkasin muuten hiukset lyhyiksi, lähti varmaan puolet pään painosta ja puoli metriä tavaraa stylistin (huom. ei parturi-kampaaja) saksien käsittelyssä.

Naisen paikka

Meksiko on miesten maailma. Sen huomaa selkeästi ihan joka päivä. Vaikka naista ja äitiä erityisesti näennäisesti arvostetaankin, saa naisena tuntea paikkansa.

Isäntäperheeni äiti Pilar on noin 60-vuotias erittäin mukava nainen. Hän meni naimisiin 18-vuotiaana ja muutti miehensä kanssa yhteen. Sitä ennen hänen äitinsä opetti hänelle miten kotia hoidetaan, ennen kuin osaa laittaa ruokaa ei kuulemma voi mennä naimisiin. Pilar kertoi kauhistelleensa tyttärensä Alejandran naimisiinmenoa, kun ei hän kuulemma osaa edes laittaa ruokaa ja mies jotuu itse silittämään paitansa. Pilar tekee edelleen lähes kaikki kotityöt ja laittaa ruuan, kerran viikossa käy kotiapulainen joka siivoaa talon perusteellisesti.

Eräällä luennolla saksalainen opiskelukaverini kertoi kuulleensa kummia. Meksikolainen poika oli tasa-arvokeskustelussa ilmoittanut että kyllä hänen mielestään naisen paikka on kotona, ja ettei oikeastaan edes ymmärrä miksi naiset ylipäänsä käyvät yliopistossa, kun naimisiin mentyään jäävät kuitenkin kotiin lapsia hoitamaan. Ihmettelin tätä ääneen meksikolaisille ystävilleni, jotka sanoivat erityisesti yksityisissä yliopistoissa olevan jonkun verran tyttöjä, jotka tulevat yliopistoon katsastamaan potentiaalista aviomiesainesta.

Kadulla kulkiessa saa kuka tahansa mies nähtävästi kommentoida naisen ulkonäköä. Aika nopeasti olen oppinut välttämään vieraiden miesten katseita, olemaan kuulematta kommentointia ja oppinut kenen viereen ruuhkabussissa ei kannata istua. Paras tapa reagoida vislailuun, pusutteluun, maiskutteluun, auton torvien soittamiseen, huuteluun ("hei blondi!") ja sihisemiseen on olla huomioimatta sitä mitenkään. Joku päivä vaan vielä napsahdan ja halkaisen jonkun kallon. Tympii todella tuntea olevansa kävelevä lihanpala. Tätäkin on paikalliset selittäneet, "ettei ne sillä mitään pahaa tarkoita". Imarreltuko tässä pitäisi olla?

Kaikkeen kai tottuu, ja huomio jää onneksi vain suunsoittamiseen. Välillä voin kyllä huokaista helpotuksesta myös siksi että en ole mies. Meksikolaiseen sosiaaliseen käyttäytymiseen liittyy todella paljon sääntöjä joita en ymmärrä. Miehet "suojelevat" oman laumansa naisia vierailta uroksilta, ja pari miespuolista vaihtarikaveria on yökerhossa saaneet suorastaan selkäänsä vokoteltuaan väärää naista, joka sattui olemaan jonkun paikalla olevan miehen serkku tai sisko. Myös muu vääränlainen käyttäytyminen voi johtaa pieksemiseen. Rajan voi kuulemma ylittää kerran, sen jälkeen tulee turpaan. Meksikon väkivaltaisesta kulttuurista voin kirjoittaa joskus toisen kerran. Tätä peliä seuratessa tunnen todella olevani antropologi kentällä. Täytyy varmaan alkaa tekemään muistiinpanoja.

Viikonloppuretkiä

Koska suurkaupungissa asuminen on maalaistytön sielulleni niin kovin rasittavaa, yritän pyhittää viikonloput matkustamiseen sen sijaan että osallistuisin itseään toistaviin vaihtaribileisiin jossa pohjoisnaapurin lakien mukaan hädin tuskin täysi-ikäiset, juuri kotoaan pois muuttaneet ihmiset irrottelevat kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ei kiitti, täti ei jaksa, täti on käyny baareissa kohta 7 (!) vuotta ja täti on ennenkin maistanu tequilaa.

Niinpä olen käynyt Chapalassa, läheisellä järvellä joka ei minun mielestäni ollut mitenkään ihmeellinen. Iso paskainen lätäkkö jota ympäröi kukkulat. Ei ole mitään verrattuna Jyväsjärven vehreyteen... Meksikolaiset huokaili innostuksesta ja halus mennä moottoriveneellä ympäri järveä - minä kun olen altis merisairaudelle niin en veneeseen astunut. Söin jäätelöä sen sijaan ja kuuntelin mariacheja. Meidän kuski joi tequilaa. Kiva.

Yhtenä viikonloppuna taas ilmoittauduin koulun järjestämälle snorklausretkelle El Faroon, Michoacaniin. Tarkoituksena oli siis snorklata ja surffata, mutta koska olemme Meksikossa ja tekemisissä meksikolaisten kanssa, emme päätyneet tekemään kumpaakaan, vaan lillimme vaan meressä. Tulin muuten merisairaaksi uidessa, miten säälittäväksi sitä voikaan ihminen tulla? Meidän piti myös nukkua teltassa mutta niissä oli niin ahdasta ja minä en pidä liiasta läheisyydestä, eli nukuin rannalla, lähellä luontoa! Ja seuraavana aamuna luonto tuli lähelleni kun makuualustallani kelli skorpioni. Käytiin myös yöllä katsomassa merikilpikonnien munimista. Ikinä en ole tuntenut olevani niin väärässä paikassa, jos ei muniminen ihmisten pällistelystä häiriinny niin mistä sitten? Toisaalta turismilla yritetään pelastaa merikilpikonnia vielä julmemmalta kohtalolta - salametsästykseltä. Kaksi kuukautta sitten Panamassa muistan miehen kaupanneen kadulla kilpikonnan munia. Muistakaa lapset, jos jossain tarjotaan kilpikonnan munia syötäväksi niin ne on sitten laittomia ja uhanalaisia.

Morelian viikonlopusta ja itsenäisyyspäivästä kirjoitinkin jo muutama merkintä sitten. Siitä viikonlopusta on päällimmäisenä mielessä tietenkin se terrori-isku, mutta tuli siellä muutakin tehtyä. Nimittäin häslättyä. Sinä viikonloppuna päätin etten jaksa enää mennä yhtään mihinkään isossa ryhmässä ihmisiä. Samana viikonloppuna kävimme myös läheisissä pikkukaupungeissa Pázcuarossa jossa söin maailman hirveintä ruokaa ja sain viikonkestävän, öh, "vatsataudin" sekä Uruapanissa jossa on maailman kapein talo, vain 1,4 metriä leveä. Amsterdamissa on kuulema kapeampi, mutta olipa tämäkin kapea.

Eräänä viikonloppuna myös pakenin vuoristoon ainoan suomalaiskontaktini kanssa. Tapalpassa oli yksi ehdottomasti kauneimmista paikoista ikinä, 105 metriä korkea vesiputous El Salto de Nogales. Tapalpassa myös söimme grillattuja maissintähkiä jotka maittaa erityisesti suolan ja limen kanssa. Paikalliset läträä siihen vielä chileä ja kermaa.

Viime viikonloppuna lähdin Puerto Vallartaan kaverin vanhempien luksusloma-asuntoon. Puerto Vallarta on rannalla, mutta en nähnyt aurinkoa kertaakaan koko viikonlopun aikana, sillä kauempana rannikolla riehunut hurrikaani Norbert aiheutti kaatosateita ja valtavia aaltoja. Se on jo aiheuttanut tulvia ja jättänyt ihmisiä kodittomiksi Baja Californian niemimaalla. Rannalla löhöämisen sijaan kävimme kokeilemassa zip-lineja ja rappellingia. Todella hauskaa, eikä pelottanu melkein ollenkaan.

Elämää suurkaupungissa

Asioita joita en ottanut huomioon suurkaupunkiin muuttaessani on yllättävän monia. Tähän mennessä suurin kaupunkihan missä olen asunut on Helsinki, ja Guadalajarassa sentään on yhtä paljon asukkaita kuin koko Suomessa yhteensä. Kaupungin kokoa ei voi ihminen käsittää, ja tämä on sentään paljon pienempi pitäjä kuin pääkaupunki Mexico City, joka joidenkin tilastojen mukaan on maailman suurin kaupunki vajaalla 9 miljoonan asukkaan populaatiolla.

Guadalajarassa asiat ei ikinä suju niin kuin suunnittelee. Koulumatkani saattaa kestää puoli tuntia tai tunnin ja kaikkea siltä väliltä, kaikki riippuu liikenteestä, busseista ja niiden kuskeista. Otan bussin lähimmältä päätieltä jonne on noin viiden minuutin kävelymatka. Bussi jättää minut risteykseen josta yliopistolle on joko 15 minuutin kävelymatka joka sinänsä ei ole paha, mutta voi olla erittäin epämiellyttävä sillä tie on hyvin raskaasti liikennöity ja saasteet voi todella tuntea keuhkokudoksissa. Vaihtoehtoisesti voi joko odottaa yliopiston ilmaista bussikuljetusta joka voi tulla pian, kohta, myöhään tai olla tulematta. Viimeaikoina olen alkanut liftaamaan toisten opiskelijoiden kyytiin pysäkiltä, mikä on melko suosittua.

Paikallisbusseilla ei luonnollisesti ole olemassa aikatauluja vaan ne tulevat ja menevät luonnonlakien mukaan. Liikenteessä ei myöskään näyttäisi olevan varsinaisia ruuhka-aikoja vaan ainoa aika jolloin ei ole varsinaista ruuhkaa on neljältä aamuyöllä. Keskustaan matka kestää puolesta tunnista tuntiin, ja bussit ovat usein tupaten täynnä. Kavrin luona piipahtaminen ei siis ole mielekästä mikäli matka kestää 45 minuuttia. Kaikkialle on pitkä matka, mikä tekee spontaanit vierailut mahdottomiksi. Yöllä ei ole turvallista kävellä edes ryhmissä eikä taksin ottamista yöllä yksin suositella.

Kaiken säätämisen ja hankaluuksien vastapainona suurkaupunki tarjoaa myös uskomattomia mahdollisuuksia monipuoliseen kulttuurielämään. Täällä on uskomaton määrä gallerioita, museoita, teattereita, konsertteja, näyttelyitä ja tapahtumia. Iltaa voi viettää yhtä hyvin vapaapainiottelussa, balettiesityksessä, rodeossa, rock-konsertissa, elokuvissa, oopperassa tai törkykalliilla klubilla.Guadalajarassa on myös kolmisenkymmentä yliopistoa, joten opiskelijaelämä on kukkeaa.

Eniten täällä ehkä häiritsee saasteet ja melu. Guadalajara on likainen, saasteinen, meluinen kaupunki, jossa tuoksut ovat päätähuimaavat ja vaihtelevat pakokaasun hajusta paskaan, viemäreihin, mätäneviin roskiin ja ruuan tuoksusta vastaleikatun nurmen tuoksuun. Siksipä yritänkin viikonloppuisin paeta kaupungista jotta en unohtaisi miltä raikas ilma tuntuu.