Logistiikkapulmia ja ruhjeita

Tieverkosto ei taallapain maailmaa ole ihan viimeistelty. Paallystettyja teita on harvassa ja hiekkatiet saattavat sadekaudella muuttua kulkukelvottomiksi. Se yhdistettyna vahintaankin kulahtaneisiin busseihin takaa varman matkustusnautinnon. Valilla ei tieda ajaako bussi tiella vai vastakynnetylla pellolla. Bussit ovat usein vanhoja yhdysvaltalaisia keltaisia koulubusseja, eika penkkeja ole suunniteltu kahden rotevan lankkarin istuttaviksi. Penkit on keinonahkaa ja tropiikissa se johtaa valittomaan hikoamiseen. Bussit ovat myos poikkeuksetta aariaan myoten taynna, ja se etta ihmisia seisoo kaytavalla on pikemminkin saanto kuin poikkeus. Eraankin kerran bussi oli niin taynna etta ylamaessa osa ihmisista joutui poistumaan hetkeksi jotta bussi paasi makea ylos. Rinkkoja saa myos survoa minne sattuu, silla aina ei ole matkatavaroille erillista sailytystilaa. Hyva puoli on se etta busseja on paljon, silla harvalla on varaa omaan autoon, eli joukkoliikenne on suosituin tapa liikkua. Bussit ovat myos sikamaisen halpoja, parin tunnin ajelun kaupungista toiseen kustantaa noin kahdella eurolla.

Myos maasto tarjoaa haasteita joukkoliikenteelle. Senpa takia vesiteitse liikkuminen on varsinkin sadekaudella varteenotettava vaihtoehto. Vesitaksit ja -bussit ovat edullinen ja nopea vaihtoehto rannikolla liikkumiseen. Eras mielenkiintoinen etappi oli matkustaa Sierpesta Bahia Drakeen krokotiileja kuhisevaa Rio Sierpea pitkin.

Nyt olemme siis edenneet Costa Rican Tyynen Valtameren puoleista rannikkoa pitkin etelaan ja nyt olemme jo Panamassa. Costa Ricasta jai edelleen paljon nakematta, mutta nyt sain vahan kattavamman kuvan Costa Ricasta kuin edellisella kerralla. Costa Rica jatti minuun ikuiset jaljet, ihan kirjaimellisesti. Oltiin Pavonesissa, pienessa kylassa etelaisessa Costa Ricassa ja innostuin surffaamaan vahan liian isoilla aalloilla, yliarvioiden omat taitoni. Aallot oli helposti yli kaksimetrisia ja viettivat vahvasti vasemmalle. Yhtakkia siina kelluessa ja sopivaa aaltoa odotellessa huomasin joutuneeni liikaa vasemmalle. Aaltoja vastaan uiminen ei onnistunu vaikken mikaan huono uimari olekaan, joten suuntasin rantaa kohti. Tamakaan ei onnistunut vaan aallot kuljettivat mua vaajaamatta kohti rosoisia rantakallioita. Elamani kauhein tunne, ei minkaanlaista kontrollia siita mihin aallot vie, ei aavistustakaan kuinka paljon vetta on jalkojen alla eika ketaan ihmista huutoetaisyydella. En ole ikina joutunut paniikkiin vedessa mutta nyt jouduin. Ei sekaan auttanut vaan aallot paiskas isolle kivella. Sain tarrattua kiinni ja paasin kiven paalle, kun takaa kuului pahaenteinen aani. Kaantyessani katsomaan yli kaksimetrinen aalto pyyhkaisi mut kiven yli ja myllytti kallioita ja kivia vasten ikuisuudelta tuntuvan ajan, onneksi kuitenkin rantaa kohti. Aallon vetaytyessa paasin jo raahautumaan sen verran matalalle ettei aallot enaa kaataneet. Siina vaiheessa ei viela sattunut, ja tilanteen nahneelle paikalliselle kalastajallekin pystyin viela espanjaksi vakuuttamaan olevani kunnossa. Siina vaiheessa Andrew oli paassyt rantaan ja vasta sen jalkeen huomasin olevani aika reippailla ruhjeilla. Oikea polvi ja saari, vasen reisi ja kylki seka molemmat kyynarpaat auki ja mustelmilla. Sitten alkoi sattua ja tuli ihka aito shokki kun tajusin miten vakavasti tilanne olisi voinut paattya. Onneksi oli oma sairaanhoitaja mukana. Arpia todennakoisesti jaa, mutta luita ei katkennu. Naytan vaan jonkun aikaa aika karulta bikineissa.

Mita tasta opimme? Noh, ainakin valtan kivikkoisia rantoja. Surffaamaan kuitenkin paastaan taas kohta, talla kertaa Karibianmeressa kun matkamme jatkuu kohti Bocas del Toroa. Eilen kaytiin laskemassa koskea Rio Chiriquissa, ja mun haavat ei oikein tykanneet kosteudesta. Lisaksi mulla on nuha, joten en tee tanaan yhtaan mitaan. Andrew lahti aamulla varhain kiipeamaan Volcan Barua, Panaman korkeinta vuorta. Sen huipulta voi kuulemma kirkkaalla saalla nahda seka Tyynen Valtameren etta Karibianmeren.

Kuvia

Yhteys on hitaimmasta paasta mutta sainpas paivitettya kuvia. Pikainen paivitys: olinpaikka talla hetkella Peninsula de Osa, etelaisessa Costa Ricassa. Mun kinttuja on hyttysmyrkysta ja moskiittoverkosta huolimatta syoneet verenhimoiset itikat ja jalat on taynna kutisevia paiseita. Hain asken apteekista jotain rohtoa, en ihan ymmartanyt mita se on mutta ihan sama, tama on ihan jarkyttavaa, suomalaisten hyttysten pistoja en edes huomaa ja nyt haluan kaivaa kinttujani haarukalla tai juustoraastimella.

Yhden asian olen huomannut myos: viime kerralla taalla ollessa miehet huuteli ja vislas peraan kun kaveltiin kadulla eika missaan saanu olla rauhassa ettei joku tuu kyselemaan mista ma oon ja minne oon menossa ja oonko naimisissa. Joko Andrew lasnaolollaan pelottaa hannystelijat pois tai sitten en vaan kertakaikkiaan enaa ole niin hyvannakoinen kuin uskon olevani:)

Ekomatkailua

Costa Rica on ekoturismin edellakavijamaa, ja luonnonsuojelu naytettaisiin otettavan ihan tosissaan. Taalla on onneksi tajuttu ajoissa ettei kaikkea metsaa tarvitse hakata, ja etta luonnolla on paitsi itseisarvo, silla voi myos ansaita rahaa. Costa Rica on muita Keski-Amerikan maita (lukuunottamatta Meksikoa, joka ei teknisesti katsoen edes ole Keski-Amerikkaa) vauraampi, ja sita kutsutaankin Keski-Amerikan Sveitsiksi. Ei tama silti varmaankaan ihan Sveitsilta nayta, on taallakin ihan aitoa "kolmasmaailmameininkia". Elintaso nakyy ainakin ihmisten vyotaroilla, kerjalaisiakin on vahemman kuin Pariisissa.

Ekoturismiakin on taalla monenlaista, eika kaikkia ekomatkailun nimella ratsastavista matkatoimistoja ja yrityksia ole sertifioitu, eika osalla nayttaisi olevan mitaan tekemista luonnonsuojelun kanssa, esimerkiksi monkijoiden vuokraaminen on suurta sirkushuvia turisteille. Kierratys ei myoskaan ole ihan suosituin harrastus, mutta joissain paikoissa sitakin nakee, valitettavan usein se nayttais jaavan yritykseksi koska monet ihmiset ei tajua ettei banaaninkuoret ole muovia.

Olemme vierailleet yhteensa neljassa kansallispuistossa/luonnonsuojelualueella. Reserva Biologica de Monteverde, Cabo Blanco, Manuel Antonio ja Marino Ballena. Naista parhaiten on jaaneet mieleen Cabo Blanco ja Marino Ballena. Cabo Blanco oli pitkaan taysin vierailta suljettu alue ja kavijamaaraa rajoitetaan edelleen. Se oli siis lahes koskematon sademetsa polkua lukuunottamatta. Polku paattyi uskomattoman kauniille rannalle, ja metsa kuhisi liskoja ja apinoita (en muista apinalajin nimea). Marino Ballenassa kaytiin tanaan, ja suurin osa sen alueesta on valtamerta. Ranta on tasainen ja hiekka samettisen ruskeaa, ja rannasta lahtee noin puoli kilometria pitka niemi, joka on valaanpyrston muotoinen. Aivan uskomattoman kaunis paikka. Manuel Antonio puolestaan muistutti enemman jonkinlaista apina-teemapuistoa. Se oli ihan taynna ihmisia, ja tapaamamme puistossa tyoskenteleva biologianopiskelija kertoi etta monet ihmiset syottavat apinoita vaikka se on ankarasti kiellettty. Tama johtaa apinoiden kesyyntymiseen ja nykyaan ne kuulemma jo varastavat ihmisilta evaita.

Talla hetkella olemme siis Uvitassa. Vuokrattiin paskat pyorat ja ajettiin ihanalle vesiputoukselle uimaan ja sen jalkeen Marino Ballenaan. Siella alkoi sataa ihan kaatamalla, ja vannon etten elaissani ole ollut niin lapimarka. Kotimatkalla Andrewn pyorasta katkes ketju ja jouduttiin kaatosateessa taluttamaan pyoria pari kilsaa. Eika siina viela kaikki, yhtakkia metsasta hyokkasi kaiksi karannutta lehmaa ja toinen lahti jahtaamaan meita! Todella friikkia. Vielakin sataa, ja tanaan vasta oikein tajusin etta se on sadekausi nyt. Sade ei kuitenkaan haittaa ihan hirveasti kun on niin kuuma, mutta arsyttaa kun vaatteet ei oikein kuivu kunnolla kun on niin kostea ilma.

En saanut kuvia ladatuksi, koska nayttaisi silta etta joku on kaivanut ruuvimeisselilla molempia usb-aukkoja.

Ah, Tyyni Valtameri!

Biitsilla ollaan, Montezumassa tarkalleen ottaen. Kuumuus on uskomatonta, onneksi aina valilla voi pulahtaa uimaan kadenlampoiseen mereen. Oltiin tanaan ihanalla kivalla pikku patikkaretkella joen reunustalla. Polku oli kuitenkin sadekauden vuoksi sortunut joten suurimman osan aikaa roikuttiin juurista ja oksista ja ryomittiin eteenpain hikisina ja mutaisina. Lopussa kuitenkin odotti parikymmenta metria korkea vesiputous, kuivalla kaudella sen alle muodostuneeseen lampeen olisi voinut pulahtaa uimaan, mutta nyt se olisi ollut erittain vaarallista.

Mista tietaa tulleensa vanhaksi? Siita etta ei halua enaa nukkua rannalla sijaitsevassa hostellinkaltaisessa asumuksessa joka on taynna paskasia bongorumpuja paukuttavia hippeja. Oltiin yksi yo siella kun ei loytynyt muuta, mutta nyt muutettiin toiseen vahan siistimpaan hostelliin jossa on puhdasta ja valoisaa. Me ollaan myos heratty joka aamu ihan sairaalloisen aikaisin tekamaan jotain jarkevaa, tanaankin klo 5. Se johtuu siita etta aamupaivalla ei sada ja jo 10 aikaan alkaa olla niin kuuma etta varjossa istuessakin hiki tippuu. Kaikki vaatteetkin on koko ajan hieman kosteita. Nyt on ihana istua ilmastoidussa internetkahvilassa. Taidanpa jaada tanne nukkumaan...

Ollaan taalla Montezumassa pari paivaa, huomenna mennaan snorklaamaan koko paivaksi Isla Tortugalle eli Kilpikonnasaarelle. Suuremmilta vahingoilta lompakon katoamisen jalkeen ollaan valtytty, mulla oli pienta nuhanpoikasta mutta se meni ohi kun lepasin yhen paivan ja Andrew haki mulle ritarillisesti kanaa pikaruokapaikasta (costaricalaiset rakastaa paistettua kanaa). Ja raastoin kinttuani eilen merenpohjassa olevaan isoon rosoiseen kiveen kun oltiin aalloissa lillimassa.

Yritan saada kuvia ladatuksi kohtapuoliin.

Terveisia pilvimetsasta

Costa Ricassahan ei varsinaisesti ole sademetsaa vaan pilvimetsaa. Tuon nimen alkuperaa en aavista, mutta jotenkin se eroaa sademetsasta.

Tana aamuna kello 7 jatimme meluisaan Alajuelan kaupungin taaksemme. Bussi oli aika taynna ja jouduttiin Andrewn kanssa seisomaan kaytavalla. Matka oli tehty noin tunti kun Andrew nappasi taskuvarkaan verekseltaan kiinni, lompakko lahti taskusta ja ne peijakkaat oli niin ovelia etta lompakko annettiin apurille joka livahti ulos bussista. Kaaoshan siita seurasi, varsinkin kun toiselta jenkkitytolta vietiin laukku. Asiaa selviteltiin ja bussikuski soitti poliisit. Matka kuitenkin jatkui jonkun ajan paasta kunnes poliisista oli ilmeisesti soitettu kuskille etta ryovarit on napattu. Me ja se jenkkitytto ja sen poikaystava lahdettiin poliisiasemalle tunnistamaan varkaita seuranamme erittain avulias costaricalainen tytto joka oli raivoissaan varkauksista. Koko bussilastillinen ihmisia siis jai tiensivuun odottamaan. Poliisiasemalla vierahti 2 tuntia. Se jenkkipoika oli etelacarolinalainen merijalkavaen sotilas joka oli palvellut Irakissa. Se jatka kylla pelasti mun paivan, se oli niin sekaisin. Mun piti puhua poliiseille etta se paasis ite kuulustelemaan niita varkaita, ja uskomatonta kylla ne paasti sen! Se oli kuulemma sanonu sille etta tappaa tyokseen ihmisia eika sen hoiteleminen tuottaisi ongelmia. Se myos sovitti poliisin luotiliivia ja hattua.

Lompakkoa tai laukkua ei saatu takaisin mutta paastiinpa poliisiasemalle. Onneksi ei kadonnu mitaan arvokasta kuten passia tai luottokorttia (kuten eraalta Madridissa).

Nyt ollaan Monteverdessa, metsan keskella. Ulkona sataa saavista kaatamalla (niin, sadekausi) mutta on tosi hiljaista verrattuna Alajuelaan. Meidan hostellin pihapuussa asuu pieni laiskiainen ja matkalla nain myos pikku-apinan kirmaavan pellolla. Huomenna sairaan aikaisin mennaan luonnonpuistoon patikoimaan. Aamuisin ei sada vaan sade alkaa yleensa yhden aikaan iltapaivalla.

Ai niin ja rinkankin sain takaisin eilen. Se vaati vain muutaman puhelinsoiton, kaksi tuntia lentokentalla ensin etsien oikeata paikkaa mista sen voi hakea sitten tayttaen kaikenlaisia lomakkeita jotta sain se, likaisena ja epailyttavan nihkeana mutta kaikki oli onneksi tallessa. Nyt mulla on puhtaita vaatteita, jee ja kaikkein arvokkain eli kosmetiikkalaukku ja laakkeet.